Olympialaiset

Noniin. Täällä sitä nyt sitten taas ollaan, syntisessä Londoossa, maksamassa ylihintaa matkakorteista. Notting Hilliin tullessani päivitin iloisesti Facebookiin kuinka ei edes sada, mutta onneksi tuntia myöhemmin alkoi rankkasade, niin pääsi taas tavallaan takaisin arkeen. Arkeen palaamisessa auttoi toki sekin, että KFC (jossa käyminen oli ainoa tulopäivälleni suunnittelemani ohjelma) oli kiinni ja kotini laajakaista oli kesän aikana kyykännyt. Etukäteen (virheellisesti) ajattelin kuinka mukava tällä kertaa on tulla Lontooseen kun on kämppä ja netti ja kaikki valmiina, mutta kuinkas sitten kävikään. Viimeksi netin hommaamiseen ei mennyt kuin parisen kuukautta, joten nähtäväksi jää kauan se tällä kertaa kestää. Oli myös piristävää lopettaa kahden kuukauden tauko englannin puhumisesta irlantilaisen puhelinneuvojan kanssa modeemin ominaisuuksista jauhaen. Ymmärsin niin vähän, etten yllättyisi, vaikka olisin ostanut jotain tai jos puhelinneuvojan anoppi tulisi luokseni kylään.

72 minuutin yöunilla ja 30 kilon kamoilla (vaikka jättää pakkaamisen viime tippaan, kannattaa pyykit pestä sen verran aikaisemmin, ettei niitä tarvitse märkinä kantaa) kotiin raahautunutta matkailijaa ei toki odottanut vain KFC jättämä nälkä ja netin puute, vaan myös sähkömittarissa näkyvä reilun viiden punnan velka, jonka ansiosta jääkaappi ja pakastin olivat sulaneet lattialle. Ensimmäistä kertaa elämässäni sain myös voin homeeseen. Kaksi kuukautta aikaisemmin Helsinki-Vantaalla uumoilemani ajatus pöydälle jääneestä leivästäkin osoittautui oikeaksi ja reunaton paahtoleipäni oli muuttunut osittain nesteeksi. Syksyn startti ei siis ollut missään nimessä huono.

Lontoo on kisoja varten laitettu todella nätiksi ja jopa Hyde Parkin heinävainioista oli osa leikattu. Kaduilla näkee myös partioivia poliiseja ja tuhansittain vapaaehtoisia, jotka ovat tekevinään jotain. Koska kisojen liikennekaaoksesta puhuttiin jo vuosi ennen kisoja, on se johtanut siihen, että Lontoossa on enemmän tilaa kuin koskaan. Paikalliset ovat lähteneet ja tilalle on tullut lisää turisteja. Kisaturistien autoja varten on pyhitetty erillisiä kaistoja, jotka ovat kaikki kuitenkin suurimman osan ajasta tyhjinä, joten Lontoosta on tullut ainakin pyöräilijän paratiisi. Jos jotain negatiivista, niin Tescon Value tomaattipussissa on entisen kuuden tomaatin sijaan enää neljä.

Kävin myös eilen koulussa vain hämmästyäkseni kevään kurssien läpipääsystä. Tuloksena kolme C:tä (Certainly sufficient) ja yksi B (Bloody brilliant). Meinasin myös hymähtää huomattuani koulun kirjastossa istuvan täsmälleen samat ihmiset täsmälleen samoilla paikoilla kuin kolme kuukautta aiemminkin. Myös koulumme (ex- punakmeeri, nykyinen KGB) lapsia aamupalaksi syövä lapiolla kasvatettu vartijamme istui täsmälleen samalla paikalla samassa asennossa sama paskaa syönyt ilme naamallaan. On hyvä, että kaikki asiat eivät koko ajan muutu, vaan on jotain, jonka pysyvyyteen voi luottaa.

Jos muuten tänään (tiistai 31.7.2012) satut katsomaan TV:stä jotain höyhensarjan nyrkkeilyä, niin kehotan kiinnittämään huomiota sinne piippuhyllylle sen pilarin varjoon sen stadin pisimmän jätkän taakse, koska siellä kisoja seuraa ihka aito ja alkuperäinen Olympian Prinssi. Mutta koska Olympialaisetkin ovat kohta vain pistesijan ja yllätyspronssin makuinen muisto menneisyydestä, olen varannut matkat takaisin Suomeen. Pyrähdän 30. päivä kolmeksi viikoksi takaisin nauttimaan intiaanikesästä lohjalaisen ruohonleikkurin ohjaimiin.

Olkaa ahkeria. Jouluun on enää 147 päivää.

Prinssi

Oxford Street on Euroopan vilkkain ostoskatu. Sen varrella on yli 300 liikettä.

Lassie palaa kotiin

Kuten on loppu dödöni, on kesäloma nyt myös lopussa. Koska jokainen itseään kunnioittava kirjoittaja kirjoittaa lentokoneessa, aion nyt tehdä saman, vaikka ainakaan ruokatavoistani ja kroppani kohtelusta päätellen en itseäni taida juuri kunnioittaa. Hyvä puoli siinä, että lentää suht usein on se, että sen limupullon ja partavaahdon muistaa vihdoin pakata ruumaan meneviin tavaroihin ja lentokentän venäläisiä matkustajia kirjain kirjaimelta tavaaville suomeksi alkaville ja englanniksi loppuville kuullutuksille ei enää repeile kuin sisäisesti. Sille kyllä repesin ihan ulkoisestikin, että jollain sukkasandaalilla oli repussaan Pokémon Championships 2008 -merkki. Joka tapauksessa istun nyt 60-asteisessa lentokoneessa ("koska ilmastoinnin ylläpitävää moottoria ei saa Suomen lainsäädännön mukaan pitää erikseen päällä, vaan on odotettava, että lentokoneen moottorit voidaan käynnistää") matkalla kotiin, ollen lentoni 153. matkustaja, jolla on Ipad sylissään ja ollen 3. matkustaja, joka ei nuku. Vaikka Helsinkiin olisi ollut vielä mukava jäädä, on kavereiden nurkissa pyöriminen kuitenkin aina vähän nihkeää. Myös KFC:tä  ja intialaisten kioskinpitäjien kanssa hustlaamista on ollut ikävä.

Kesäni oli kaikin puolin varsin onnistunut. Kesän ainoat tavoitteeni oli tehdä apurahahakemus gradua varten ja lukea kirja. Hakemusta en luonnollisesti tehnyt, mutta kirjan luin. Luin itseasiassa useammankin. 50 Shades of Grey ei missään nimessä ole hyvä kirja, mutta kesälukemisena täysin ässä. Olen aina halunnut lukea jonkun niistä S-marketin kassalla myynnissä olevista Harlekiini-kirjoista, mutta nyt ei ole enää tarvetta. Sain kesän aikana tehtyä myös paljon pakollisia kesähommia kuten mansikoiden syömisen, puistossa nollaamisen, nurtsin leikkaamisen, katiskan tarkastamisen ja munasillaan mökkilaiturilta viiden askeleen vauhdeilla hyppäämisen. Vaikka Lontoo kaikenlaista tarjoaakin, on naku-uinnin puuttuminen kuitenkin selkeä miinus. Harvoin sitä tuntee olevansa yhtä elossa kuin alasti mökkitietä hyttynen korvakäytävässä, silmässä, pakarassa, pohkeessa, sormien välissä ja niskassa juostessaan. Tein myös tukun asioita, joita en edes kesää suunnitellessani osannut ajatella. Kävin purjehtimassa, join lonkeron ja kävin Ari Koivusen keikalla. Vaikka säät oli huonot, on minulla silti hullu bruna ja tukku hyviä muistoja.

Koska olen viime yönä nukkunut melko tarkkaan 72 minuuttia (pakkaaminen jäi vähän viime tippaan), on tämä teksti melko shaibaa ja melko lyhyt. Suunnitelmissa olisi kuitenkin metskata jostain lippu naisten soutumiekkailun alkusarjan aamueriin, joten jos se natsaa, on lähiaikoina tulossa jonkin sortin kisaraporttia. Tai sitten vaan yleistä hajoamista turisteista.

Voimia alkavaan viikkoon,

Kalle Harva, Lontoo

Näin lopuksi seuraa vielä oikaisu. Olen elämäni aikana sanonut Espoosta ja espoolaisista paljon pahaa. Osa syystä ja osa syyttä. Olen jopa naurahtanut MC Taakibörstan lainille ”Espoo, yhtä aito kun tekodikki ja kaks lesboo”, mutta nyt vedän kaikki pahat sanani pois. Espoo on rauhallinen ja mukava. Espoo on kaunis ja maisemat ovat hyvät. Espoo on kuuma. Espoo on myös hauska ja Espoo osaa tehdä mielettömän hyvän kanttarelli-pekonipiirakan. This is for you, baby: Stig Dogg – Vadelmasuklaa.

Lasse Mårtenson oli oikeassa

Ilon päivät ovat jälleen täällä! Ihmisvilinässä kärvisteleminen ilman musiikkia on nyt ohi, ja voin uusien kuullokkeideni voimin kävellä kesäyössä ja kuunnella Olavi Virtaa niin kovalla, ettei viiden vuoden päästä tarvitse kuunnella enää yhtään mitään. On sitten ainakin syy opetella se viittomakieli, jonka olen aina halunnut hallita. Ainoa poikkipuolinen sana koskee kuitenkin sitä pakettia, jossa ne kuullokkeet tulivat. Kenelle se paketti on suunniteltu ja miten se on suunniteltu avattavan!? Päästyäni vihdoin Stockalta  kotiin, viidelle ihmiselle takuusta ja viallisista kuullokkeista kertoen, (suosittelen muuten näyttämään sitä kanta-asiakaskorttia, kun ostat jotain, niin pystyt jäljittämään takuukuitin Stockan järjestelmästä jälkikäteenkin) otin uutuuttaan kiiltävät kuullokkeeni hymy huulilla repusta ja ryhdyin hommiin. Aseikseni valitsin keittiöveitsen ja sakset.

Ensimmäinen erä: Kiiltävä Muovikalvo teki itsestään uhkaavan näköisen esittelemällä teräviä reunojaan, jotka huusivat viiltohaavan nimeä. Kalle otti sakset ja yritti leikata Kalvoon reiän. Muovikalvo kuitenkin luki Kallen liikkeitä kuin avointa kirjaa ja väisti! Tiskipöydän reunalla ollut lasi maksoi hinnan ja hajosi kilahtaen lavuaarin pohjalle. ”Saatana!”, Kalle huudahti ja mietti, että missäköhän samanlaisia laseja myydään, jotta voisi korvata sen uudella ennen kuin vuokraisäntä palaisi kotiin. Toinen erä alkoi tilanteessa 1-0. Siviilien veri käsissään, Kalle vaihtoi sakset keittiöveitseen ja huomasi Muovikalvon virnistävän takaisin auringossa kiiltävää ivallista hymyään. Kalle tunki keittiöveitsen kärjen Muovikalvon pinnan läpi ja viilsi. Kiinan käsityötehtailta muovikalvon alle loukkuun jäänyt ilma tulvahti irvistävän Kallen sieraimiin hänen taistellessaan aukkoa suuremmaksi. 1-1. Viimeinen erä. Kuullen jo Gettin' Jiggy wit Itin korvissaan, Kalle otti kiinni viiltämänsä aukon reunasta vetäen kantta itseään kohti, ja tunsi kuinka muovikalvo antoi periksi. Aavistaessaan lopun koittaneen, Muovikalvo ryhtyi vielä viimeiseen iskuun. Sankarimme etusormi uhrautui ja voitonveri tirahti iholle, samalla kun uudet Sennheiserit putosivat tiskipöydälle. Peli päättyi 2-2, mutta videotarkastelussa huomattiin Muovikalvon pelanneen herrasmiessääntöjen vastaisesti, ja Kalle julistettiin voittajaksi. Tarinat kertovat Kallen huutaneen "they may take our lives, but they'll never take... OUR FREEDOM!" laittaessaan ysäri-rapin soimaan. Tämä voi kuitenkin olla vain legendaa.

Uudet kuullokkeet eivät kuitenkaan ole läheskään parasta mitä viimeisen päivityksen jälkeen on tapahtunut, purjehdusreissu on. Sitä aina välillä miettii, että onko sitä skumppineen, Notting Hilleineen, kauluspaitoineen ja golffeineen tarpeeksi kauppis. Nyt voin kuitenkin lisätä listaan myös purjehduksen ja tuntea oloni taas asteen tai kaksi porvarillisemmaksi. Olen halunnut oman veneen siitä lähtien kun enoni osti ruohonleikkurin moottorilla varustetun oman valtamerilaivansa. Olen myös aina pitänyt purjehtijoita täysin spedeinä, äheltäessään köysien ja purjeiden parissa, kun Luontoäidin hiellä (bensalla) puksuttaessa pääsee niin kivasti ja helposti. Nyt olen kuitenkin nähnyt valon. Kaikki paitsi purjehdus on turhaa. Tai no oikeastaan kaikki paitsi veneily on turhaa. Viime vuosina menoani on hieman hidastanut se, etten ole ihan tarkkaan tiennyt mitä haluan isona tehdä. Nyt tiedän. Haluan katsoa auringonlaskua pelastusliivit päällä kapteeninhattu päässä Koffi kädessä radiota kuunnellen. Vaikka käytimme 48 tunnin reissusta suunnilleen viisi ensin rikkoen pukuhuoneen oven lasia ja sen jälkeen mitaten ruudun kokoa (ei kannata lukita ovea, jos avaimet on sisällä), oli reissu ehdottomasti yksi kesän kohokohdista. Haluan erikseen kiittää osaavaa kapteeniamme Va..Juusoa ja nuorempana kansipoikana toiminutta Vesaa.

Koska positiivisena ihmisenä mielummin kritisoin asioita, kun näen niiden hyvät puolet, aion nyt sanoa vielä pari valittua sanaa rusketuksesta. Ruskettuminen on voimasana tylsää, siitä saa melanooman, siinä iskee soija, jalalla kävelevät muurahaiset ja korvakäytävään lentävä kärpänen ärsyttävät ja kirjaa ei voi lukea kun aurinko paistaa silmiin. Ainoana positiivisena puolena on Töölönlahden rannassa kokoontuva naisten jumpparyhmä. Ehkä olen tämän kanssa yksin, mutta muiden irvistelyn ja hikoilun katsomisessa on jollain oudolla tavalla jotain todella tyydyttävää. Äänestänkin, että tuomme takaisin ajat, jolloin ruskettumista pidettiin moukkamaisena, maidonvaalean ihon kertoessa leveällä leivällä ja ketunmetsästyksellä täytetystä yltäkylläisestä elämästä.

Mukavaa viikonloppua,

Olympian Prinssi

Twitteristä, Helsingistä ja vesikidutuksesta

Hello. En ajatellut näin kesällä kirjottaa tätä blogia, mutta kun kerta olen nykyään niin hip ja inessä sosiaalimediaskenessä, että perustin Twitter-tilinkin (toki vain esiintyäkseni YLE:n virallisena Juhannusjuna Twiittaajana, mutta kuitenkin), niin en voinut olla kirjoittamatta.

Vaikka olin vain 142 päivää poissa, jollain oli silti aikaa tyhjentää Helsinki ihmisistä ja autoista, rakentaa talot luonnottoman kauas toisistaan ja istuttaa puita jokaiselle tyhjää Karhu-tölkkiä isommalle maapläntille. Myös ns. rantojen miesten lukumäärä on vähintään tuplaantunut. Ennen Helsinki tuntui aivan riittävältä, nyt se tuntuu Kuopiolta. Oulunkylä tuntuu siltä kuin olisi lähtenyt mökille. Ei sillä, että tyhjyys, tila ja metsä välttämättä olisivat huonoja asioita, mutta kun kerkesi jo tottua siihen, että kaduilla on muitakin kuin feissari, stevari ja spurgu, kaipuu Londooseen nostaa myös ajoittain puolimetrisellä mikrofonin tuulisuojalla verhottua Kuningattaren vartijan päätään. Yhtenä päivänä ikävä yltyi niin kovaksi, että katsoin elokuvan The Queen (ei se bändi vaan se jätkä).

Helsingin kutistuneesta koosta huolimatta, kesälomani on alkanut varsin lupaavasti. Juhannus sujui perinteisin menoin maailmaa parantaen ja skumppa skumpalta komeammaksi muuttuen. Vaikka kesä on hädin tuskin alkanut, säiden puolesta voisi olla vaikka talvi, olen silti jo saavuttanut kesän tavoitteeni. Luin kirjan. Vaikka olenkin kuuluisa siitä, etten tee ikinä mitään, olen silti nähnyt jo livenä Ari Koivusen (niin njäh kuin odotin) ja Michael Monroen (vielä parempi kuin odotin), käynyt tullimuseossa (näytti vielä enemmän yläasteen ryhmätyöltä kuin odotin) ja käynyt lenkillä (näin enemmän lunta kuin odotin). Jo mainittujen asioiden lisäksi olen kunnostautunut myös työrintamalla. Kävin tänään ajamassa kummitätini pihalta nurmikon.

Huomenna on kuitenkin päivä, jota olen tässä jo muutaman viikon odottanut. Muutan putkiremontin keskeltä Helsingin Kallioon. Helsingin Kallioon, jossa on kylpyamme. Ei sillä, etteikö putkiremontit olisi hyödyllisiä, mutta kuinka paljon sitä seinää voi piikata!? Koska korvatulppien pitämiseen kotona johtanut melu ei ole tarpeeksi, tulee sitä sementtiäkin sekoittaa rappukäytävässä, niin että asunnoissa on enemmän pölyä kuin hiekkatiellä Saharassa. Koska kaikkeen tottuu, onkin mielestäni hyvä, että sähkökatkot tulevat sentään etukäteen ilmoittamatta, jotta turhaa rutiinia ja leipiintymistä ei pääse syntymään. Koska vesikidutuksesta tulisi päästä eroon, suosittelenkin CIA:n poikia asuttamaan terroristit yksiöön, jossa on putkiremontti ja antamaan heille mokkulalla toimivan netin. Edellä mainituista seikoista johtuen, aion palkita itseni huomenna kunnon kylvyllä. Toki ymmärtäen tämän riistävän minulta viimeisetkin maskuliinisuuden rippeet, mutta se joka väittää, etten ole neljä päivää kestävällä kesätyörupeamallani ansainnut vaniljantuoksuista kylpyä R Kellyä kuunnellen ja Aku Ankan taskukirjaa lukien, kuuluu em. terroristeihin. Olen jo alustavasti silmäillyt Body shopissa myytävää vaniljantuoksuista suihkugeeliä. Sinulle, joka pidät makeista itämaisista tuoksuista.

Mikäli tästä blogista tulee vielä toinenkin tällainen kivan kesäinen fantsu hyttysiltä ja makkarakepin nokasta tuhkaan pudonneelta makkaralta tuoksuva kesäpäivitys, siinä käsitellään luultavasti sitä, että Ally McBeal oli ennen parempi, ja että jalkapallon EM-kisat ovat vain aikaavievää naurettavaa teatteria. Ashley Young teki oikein vetäessään pilkun ylärimaan ja protestoidessaan näin urheilulajin saamaa liian merkittävää yhteiskunnallista asemaa. En olisi edes halunnut, että Englanti voittaa. Saatana.

Mukavaa kesää!

Olympian Prinssi

Miksi ihmiset laittavat nettiin kuvia tekemistään annoksista?

Ohi on!

Ohi on 142 (ensi maanantaina)! Viikon päästä lennän kahdeksi kuukaudeksi takaisin Suomeen, joten ajattelin vetää tässä vähän yhteen kulunutta kevättä.

Lontoo osoittautui kaupunkina juuri niin mukavaksi kuin olin etukäteen kuvitellutkin. Toki turisteja on paikoitellen niin paljon, että niitä voisi käyttää tukkimaan laiturin ja metron väliin jäävää rakoa, jonka varomiseen junien kuullutukset toistuvasti kehottavat. Sääkään ei nyt aina ole ihan paras, kuten kuukauden putkeen kestänyt sade, ja Lappeenrantaa 17 astetta kylmempi sää osoittivat, vaikka pyrinkin todistamaan huhut perättömiksi ottamalla eilen suhteellisen vahvan hummeri-lookin lukemalla kirjaa puistossa. Aurinkorasvaa en tietenkään käyttänyt, sillä jos kuuluisin siihen porukkaan, joka käyttää aurinkorasvoja, voisin samantien mennä lääkäriin jalkani takia, johon on sattunut vasta vähän reilun vuoden. Ja mihin se raja sitten vedetään? Ensin on aurinkorasvat, sitten lääkäriajat, ja kohta herätäänkin jo ennen kolmea iltapäivällä, käytetään kalenteria, muistetaan muiden syntymäpäivät, ja syödään terveellisesti. Ei, sanon minä. Palan mielummin auringossa, kun alan elämään fiksusti etukäteen suunnitellen. Joku tekemisen vapaus on länsimaisella lampaallakin oltava.

Sanotaan, että ilmapiirin vaihto auttaa kaikkeen närästyksestä tylsistymiseen ja kaihista itseluottamukseen. Suurin osa listaamistani asioista on aina ollut kohdallani ihan kunnossa, mutta uskon silti oppineeni kevään aikana jotain uutta. Brittiläinen ruokakulttuuri on kiistämättä joitain Manner-Euroopan maita askeleen tai kaksi jäljessä, vaikka mämmin ja mykyrokan maassa kasvaneena muiden arvosteleminen toki hieman epäilyttävää onkin. Brittiläisestä keittiöstä löytyy kuitenkin myös joitain kiistattomia helmiä. Enkä nyt puhu mistään fish and chipsistä, josta kukaan ei tietäisi vaikka sen paistinrasvan alla olisi vanhat Crocsit, vaan puhun perinteisestä englantilaisesta aamiaisesta. Tuo makkaroista, pekonista, munakkaasta, paahtoleivästä, pavuista ja häivähdyksestä jotain tuoretta (esim. tomaatti) koostuva, keksinnön mahtavuudessa lentokoneeseen verrattava, kulinaristinen suurteko on Spice Girlsin 2 Become 1 –kappaleen, David Beckhamin, ja Manchester Unitedin jälkeen parasta, mitä tästä maasta on ikinä tullut! (Mainittakoon silti, että niitä papuja en kyllä vieläkään ihan kysymättä allekirjoita.)

Suureksi yllätyksekseni opin myös, että suurin osa englantilaisista tietää missä Suomi on, ja ihmiset ovat jopa kuulleet pohjoista kansaa riivaavasta pimeydestä, kylmyydestä ja alkoholin pirusta. Nimien lausumisesta en sen sijaan ole valmis hirvittävän hyvää arvosanaa antamaan. Asiat voivat toki olla toisin, jos nimenä on esim. Anna. Vaikka Kaaalllleee oli paras mihin opiskelijatoverini pystyivät, aion nyt kuitenkin katsoa tämän miehisyyskortin loppuun asti, nimeä Annaksi vaihtamatta. Yllättävin oppimani asia on kuitenkin ehdottomasti ollut kirjoittamisen hauskuus. Luulin, että ”peruskoulu tappoi bloggaajan”, mutta näin ei kuitenkaan käynyt, ja uskon pitäväni blogia pöytälaatikossa vielä opiskelun loputtuakin. Olen myös oppinut, että ihminen ei opi. Tentteihin lukeminen on sitä ihan samaa hätäkertausta vielä maisteriopinnoissakin, vaikka sitä kokeiden tekemistä olisi jo 15 vuotta harjoitellut. Siivoamisen, liikkumisen, ja terveellisen elämänkin olen oppinut aloittavani heti huomenna, samana päivänä kun sen tentteihin lukemisen.

En tiedä päivitänkö tätä blogia kesän aikana, en ainakaan usko, mutta syksyn lehtien varistessa puista ja sateen piiskatessa ikkunaan, saatan taas päästää sisäisen Shakespeareni vapaaksi (ja viuhahtaa). Oikealla olevasta sivupalkista löytyy kaikkia mahdollisia seurantatapoja, joilla saat ilmoituksen heti kun blogi taas jatkuu, joten hyödynnä toki niitä. Nyt kuitenkin sen pidemmittä puheitta, toivotan kaikille oikein mukavaa ja lämmintä rakkauden kesää 2012. Toivottavasti näemme kesän aikana. Nyt laitan näppäimistöni naulaan ja pina coladan huulille. Mama, I’m coming home! 

Epilogi

Ovatko tiskit tiskaamatta? Eikö kukaan ole muistanut kastella kukkia? Eikö kukaan ole auttamassa selässä olevan vetoketjun kanssa? Onko jauhot käsien ulottumattomissa ylähyllyllä? Eikö kukaan ole pelaamassa kanssasi Fifaa? Onko vain yksinkertaisesti tylsää?

- Ei hätää! Sinun ei tarvitse kuin osoittaa sohva tai pehmeä matto nukkumista varten ja saat minut koko kesäksi auttamaan kaikissa edellä mainituissa askareissa. Nopean vastaajan etuna, saat kaupanpäälle aurinkolasit.

It’s the hard knock life

Oltuani nyt reilun viikon lomalla, olen valmis sanomaan, että Lontoo ei itseasiassa ole ollenkaan hassumpi kaupunki. Lukukauden aikana en kiireiltäni ja saamattomuudeltani kerennyt paljon Lontoota näkemään, mutta voi jumpe! Täällähän on vaikka mitä!

Italialaiset ovat kuuluisia tyylikkyydestään, joten on vain luonnollista, että italialaisten luokkatovereideni läksiäiset järjestettiin tyylittömimmässä yökerhossa, jonka olen eläessäni nähnyt. Näin kahden tunnin aikana elämäni kymmenen isointa muovipatsasta afrikkalaisista metsästäjistä, kaksi isointa muovista seinästä törröttävää norsun päätä, niin huonon seinään maalatun leopardin, että nauroin, muutaman niin ruman tuolin, että oman asuntoni kukkakuosinen aurinkotuoli näyttäisi niiden rinnalta Aarnion pallotuolilta, seinästä ulostyöntyvän seinäpaneloinnin, johon oli ikuistettu seisovia alkuasukkaita sekä baaritiskin, joka oli päällystetty tekolumileopardin turkilla. Yökerhossa oli tavallisten rappusten sijaan luonnollisesti myös rullaportaat, jotta tekonorsujen rumuudesta liikuntakykynsä menettäneet asiakkaat pystyvät paremmin liikkumaan tuossa campiuden temppelissä.

Toivuttuani tuoleista, jotka olisivat näyttäneet paremmilta jos niiden päälle olisi joku laatannut, ostin liput Kanjen (Kanye West) ja Jayzen (Jay-Z) keikalle. Vaikka olen villeinä musadikkarivuosinani nähnyt Raimssin ja Pikku G:n yhteiskeikan, oli O2-areenalla näkemäni show ehkä jopa parempi. Vaikka Kanye esittikin oman autotune-määkimisensä keikan puolivälissä, oli nälkävuoden pituinen keikka silti kaikin puolin varsin onnistunut. Kuultuani itselleni tärkeän 99 problems -kappaleen livenä Kanyen tuplaamana, fiilikseni olivat valehtelematta lähes semi-ok. Ja vaikka poikien Watch the Throne levyllä mielestäni on parempiakin kappaleita kuin Niggas in Paris, on siinä silti jotain melko maagista kun 23000 ihmistä hyppii ja huutaa prinssi Williamin tehneen virheen, koska Katen sijaan hänen olisi tullut naida sekä Mary-Kate että Ashley.

Koska skeptisyys kuuluu MM-hokiin, luovutin pronssipelin vikassa erässä, nielin pettymyksen karvaan kalkin, kirjotin uhraamani lampaan verellä seinään runon kotikisojen taiasta ja Tamin Nostradamuksen omaisesta viisaudesta, ja suuntasin Selssiin (Chelsea). Myönnän, että oman maalin eteen parkkeeraamiseen perustuvalla antifudiksella pokaalin (joka on muuten livenä aivan helvetin iso) voittaminen on tavallaan vähän väärin, mutta koska olen aina vihannut Saksaa, saksan kieltä, saksalaisia, saksalaista fudista, insinöörejä, hapankaalia, teknoa, tuunattuja bemareita, UMTS- kauppoja ja 99 luftballons-biisiä, ei minulla ollut minkäänlaista ongelmaa laulaa Terryn johdolla kymmenien tuhansien muiden kanssa Championes, Championes, ole, ole, ole!

Näin loppuun suosittelen vielä kaikkia Lontoossa kävijöitä kokeilemaan ns. Boris bike:n (samanlaisia kun entiset Stadin kaupunkipyörät, sillä erotuksella, että niillä voi ajaa, ja ne eivät ole kaikki koko ajan paskana tai läheisessä lammessa) vuokraamista, jonka voi tehdä luottokortilla. Itse uskaltauduin pyörän satulaan baarista saamani rohkaisun jälkeen joskus yön pikkutunteina kun liikennettä ei enää juuri ollut ja täydellinen englantilaisen liikenteen ymmärtämättömyyteni ei täten juuri haitannut. Näin pyöräreissullani mäkkisafkaa dyykanneen ketun ja ison osan yllättävän kaunista öistä Lontoota.

Jay-Z:n sanoin: "I love this cityyyyyy!"

KH

Patsaat ovat ehkä noin viisimetrisiä

Kuvassa saattaa olla myös tiikeri tai leijona, mutta tiettyä sisäsiittoisuutta on mielestäni petojen ilmeistä havaittavissa

Karnevaalitunnelmaa

Matti ja Teppo

Kuuluisa AC Hanneksen hevonen

Kuva omistettu Samulle ja Janne P:lle

Tulevaisuus

Jo muinaiset foinikialaiset miettivät miten tekstit aloitetaan tulevaisuudessa. Varsinkin sillon kun ne koskevat tulevaisuutta. Omat ohjelmani olen suunnitellut noin viikon päähän ja loppukesän ohjelmat ovat auttamattomalla tavalla hämärän peitossa. Tarkoitus olisi mennä Suomeen kolmen viikon päästä ja olla siellä olympialaisten alkuun asti. Kesää suurempi ongelma koittaa kuitenkin vasta silloin kun valmistun, joka sekin saattaa tulevista suunnitelmista riippuen olla joko jouluna tai ensi kesänä. Jäädäkö Lontooseen vai palatako Helsinkiin?

Olemme kaikki nähneet mustavalkovideoita tulevaisuuden kaupungeista kuussa, ja elokuvia tappajarobottien saapumisesta vuonna 1995. Kumpikaan näistä ei kuitenkaan toteutunut, ja molemmat toimivatkin vain muistutuksena tulevaisuuden arvaamattomuudesta. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että tämä on täysin epäreilua. "Hauskuus piilee juuri siinä, ettei tiedä mitä tuleman pitää". Ja milläköhän tavalla se hauskuus siinä piilee, jos saan kysyä! Esim. 1: Sniiduilet ensin koko elämäsi, ja syöt pelkkää jäkälää roskiksesta löytämäsi leivän päällä, vain voittaaksesi lotossa siinä vaiheessa kun luusi ovat jo peruuttamattomasti haurastuneet huonon ruokavaliosi takia. Tulevaisuuteen näkemällä olisit voinut ottaa hyvissä ajoin lainan ja juoda litratolkulla maitoa ja syödä delfiiniä minttupedillä taaten kalsiumin ja monipuolisen ravinnon. Esim 2: Treenaat koko elämäsi ollaksesi jonain päivänä kaikkien aikojen paras jääkiekkoilija. Sillä seurauksella, että joku taklaa sinut pää edellä tolppaan ja urasi loppuu siihen. Haurastuneet luut ja menetetty lätkäura kuulostavat mielestäni siltä, että se hauskuus piilee todella todella syvällä, jos sitä alunperin edes oli.

Koska hyvät asiat voivat mennä tuhannella tavalla pieleen, kuten ”Speed 2 – Vaara iskee vesillä” meille opetti, mutta huonot asiat voivat vain muuttua hieman huonommiksi, ei meidän tulisi missään vaiheessa päästää minkään kehittyä hyväksi. Alamäki ei ole läheskään niin jyrkkä ja pitkä jos laskun aloittaa jo mäen puolivälistä. Huipulta pudotessa käy vain huonosti, mutta ensimmäisestä kerroksesta mätkähtäessä nyrjäyttää vain nilkan, saa saikkua duunista ja luvan katsoa Kauniita ja Rohkeita. Tämän takia ihmiset eivät mielestäni tähtääkään tarpeeksi matalalle, eivätkä he arvosta riittävästi negatiivisia tapahtumia. Negatiivinen kehitys luo turvallisen tulevaisuuden pitämällä pään pois pilvistä ja tavoitteet käden ulottuvilla. Jos lapsellasi on kyky muuttaa laululla maailma paremmaksi ja parantaa ihmisten skolioosi pelkällä hymyllä, asiat voivat mennä tulevaisuudessa vain huonommin. Jos sen sijaan näet Suomen häviävän Jenkeille 5-0 jo alkusarjassa, tiedät heti, että kisat päättyvän vielä kyyneliin.

Negatiivisessa ajattelussa on tulevaisuus. Tai ei välttämättä tulevaisuus, mutta se ainakin tekee tulevaisuuden ennustamisesta helpompaa.

Till next time

K

Loma

Ja yht’äkkiä kaikki olikin ohi. Taakse ovat jääneet Red Bullin voimalla valvotut yöt (se puhe siitä siipien antamisesta on muuten aivan paskaa, jos Red Bull jotain antaa niin kiertävän vatsan ja syyn käydä useammin vessassa), saksanturkkilais-italialais-suomalaisen pubivisajoukkueemme neljänkymmenen punnan arvoinen lahjakorttivoitto, puuduttavat luennot, plagioidut esseet ja hermoillut tentit. Loma on saapunut Lontooseen. Täällä satoi kuukauden putkeen, mutta kahtena ensimmäisenä lomapäivänäni on paistanut aurinko. Jälkikäteen tajusin myös, että aurinko on saattanut paistaa koko ajan, mutta huomasin sen vasta vapauduttuani kirjaston kaltereiden takaa. Noin kuusi minuuttia sen jälkeen kun laitoin kynän pöydälle viimeisessä tentissä, huomasin myös yleisen vehreyden vallanneen koko Lontoon. Värit ovat kirkkaampia ja elämässä on taas toivoa.

Kun lukukausi oli saatu päätökseen, oli aika juhlien. Menimme aloittelemaan yhden opiskelijatoverini luokse, jossa nukahdin ensimmäisen oluen jälkeen lattialle, ja josta lähdin kotiin jatkamaan unia, ollen kotona ennen puolta yhtätoista. Koska ensimmäisen illan juhlat hyytyivät juhlijoiden nuokkuessa, toisena päivänä ystäväni menivät yökerhoon, jossa pöytä maksoi £600. Itse vihaan yökerhoja jo niiden ollessa ilmaisia, joten jäin kotiin katsomaan elokuvan "The Adventures of Tintin" (oli parempi kuin odotin). En maksaisi kuutta hunttia pöydästä, vaikka se olisi kuussa. Ymmärrän toki sen, että ko. paikoissa liikkuu varmasti nuoria, kauniita ja mielenkiintoisia ihmisiä, ja DJ-osastokin varmasti päihittää Viking Linen geneerisen nimettömän DJ:n. Vanhana ihmisvihaajana en kuitenkaan näe syytä miksi maksaisin kuukausivuokran verran vain päästäkseni tanssimaan ironisen huonosti kuullessani sitä samaa final countdown paskaa, jota tulee myös Radio Novalta.

”Vaikka rahapolitiikalla voidaan lyhyellä tähtäimellä vaikuttaa vitutuksen määrään, asettuu se silti pitkällä tähtäimellä luonnolliselle kasvu-uralleen”. (Foundations of Economics 2008) Itse huomasin tämän siitä, että loman alkamisen luodessa hyvää fiilistä, kuullokkeeni (joita käytän vähintään kolme tuntia päivässä) hajosivat koulun toiseksi viimeisenä päivänä, Suomi otti niin paljon turpaan, että sitä ei kehtaa ääneen sanoa ja Manu hävisi mestaruuden, koska kausi oli minuutin liian pitkä. Manun matsia katsoessani koin myös elämäni pisimmät 45 minuuttia ja koska kuulun ihmisiin, joille jännittävä päivä tarkoittaa sitä, että onnistuu pysäyttämään mikron kellon aikaan 0:07, pelkäsin paistinrasvalla öljytyn sydämeni pysähtyvän. Lätkämatsia en luonnollisesti myöskään nähnyt, koska netti päätti kaatua juuri matsin ajaksi. 

En tiedä käykö muille samalla tavalla, mutta itse näen unia vain ollessani lomalla. Ja kyllä. Tiedän, että luultavasti näemme unia aina, mutta emme vaan muista niitä. Ymmärsit kuitenkin mitä tarkoitin, joten vittuako saivartelet! Olenkin nyt ensimmäisen kahden yön aikana nähnyt komediallisen unen pankkiryöstöstä, josta heräsin nauraen, ja toisen, jossa olin Obaman kanssa snägärillä. Obama otti hampurilaisen, itse vedin lihiksen. Oli muuten kerrassaan mukava jätkä se Obama. Koska olen viime öinä taas muistanut kuinka hauskaa ja halpaa ajanvietettä nukkuminen on, aion painua nyt pehkuihin (mitä ne sitten ikinä ovatkaan).

Tiedän, että tämä tulee päivän myöhässä, mutta haluan silti toivottaa hyvää äitienpäivää kaikille äideille, erityisesti omalle äidilleni.

Prince d’Olympie

PS. Osallistuin Facebookissa Oikotie Asunnot skabaan, josta voi voittaa kämpän kesäksi. Arvostaisin kovasti jos kävisit äänestämässä ja pakottaisit kaikki kaverisikin äänestämään. Voin kutsua teidät sitten vaikka tupareihin. Äänestämään päästäksesi sinun pitää ensin luultavasti tykätä Oikotiestä, tai jostain, mutta se on demokratian hinta. Äänestä tästä. 

Kuvaaminen kielletty