Hei kaikki, en ole pitkään aikaan kirjoitellut mitään, niin
ajattelin kerrata tähän vähän viime kerran jälkeen tapahtuneita asioita.
Syyskuu:
Ehkä suurin muutos sitten viime kerran on nykyinen
työpaikkani. Joskus syyskuun puolenvälin tienoilla vaihdoin Collectorilta RVM
Investium nimiseen meklariyritykseen. Pyrin aina siihen, ettei kukaan olisi
ikinä kuullut yhdestäkään yrityksestä, jossa olen töissä, ja toistaiseksi se on
melko hyvin onnistunutkin. Vaikka nykyisessä duunissani on lukuisia hyviä
puolia, on yksi merkittävimmistä toki se, että ennen jouduin matkustamaan päivittäin
huutavia koululaisia ja nistejä täynnä olevilla julkisilla aina Arabianrantaan
asti, mutta nykyisin riittää, että kävelen ikuisessa auringonpaisteessa hyväntuulisena
Bulevardille, reittiä pitkin, jonka varrella lapset leikkivät, hyvännäköiset
naiset iskevät silmää ja naapurikahvilasta annetaan aamuisin mukaan ilmainen
kaakao ja niskahieronta. Nykyään olen siis käytännössä sijoitusneuvoja, joten
jos sinulla tai tutuillasi on sijoitus- tai säästötarpeita, niin autan
mielelläni.
Toinen syyskuussa tapahtunut asia oli matkani Tampereelle
häihin. On vaikea kuvitella tunnetta joka syntyy kun avaat kirkon oven häihin
pukeutuneena, taksilla paikalle ajaneena, koko hääviikonlopun takia 200
kilometriä suuntaansa ajaneena, ja huomaat kirkon alttarilla arkun. Ensimmäinen
ajatus toki on olla väärässä kirkossa, koska Tampereella on kaksi samannimistä
kirkkoa, tai olla muuten vain hieman erehtynyt ajankohdasta. Jälkimmäinen
näistä tavallaan totta olikin, sillä kuten sitten hetken mietittyämme katsoimme
uudestaan kutsua, totesimme, että olemme vaivaisen viikon etuajassa. En toki aio syyttää tästä kaikesta täysin
seuralaistani, joka muun muassa keskiviikkona hävitti keskivikkona ostamansa
lehdet ja joka viime viikolla laittoi seinälle taulun niin, että se tuli sieltä
seuraavana päivänä alas. Itse asiassa aion syyttää tästä kaikesta täysin
seuralaistani.
Lokakuu:
Lokakuu, tuo kuista lokaisin, alkoi varsin eriskummallisissa
merkeissä. Minun ja monta vuotta hyvin palvelleen Pentin ystävyys päättyi, ja
ostin Pentin tilalle Mona-nimisen hopeanhohtoisen kannettavan, jonka selässä on
omenan kuva. Vaikka Pentin ainoa toimiva ominaisuus tuntuikin olevan sammuminen
virtajohdon irrotessa ja kaatuminen, jos nettisivuilla oli kuva, oli Pentti
silti ystävä vailla vertaa. Viime viikolla näin unta, jossa olin ystäväni
lapsuudenkodissa susia paossa. En usko, että olisin siinäkään unessa tuntenut
oloani yhtä turvattomaksi jos jo kerran sammutettu Pentti olisikin päättänyt
täysin syyttä herätä yöpöydälläni keskellä yötä ja tuudittanut minut
infernaalisella tuulettimen möykällään syvemmälle uneen. Ystävä on nyt
kuitenkin poissa, eikä jäljellä ole kuin yhteiset muistot.
Lokakuu ei kuitenkaan ollut pelkkää synkistelyä, sillä Olympian
Prinssi palasi myös ensimmäistä kertaa takaisin Olympiaan sitten vuoden 2011. Vaikka
ikkunasta lensi yhdessä vaiheessa kokonainen lohi, strippari puri yhtä seurueen
jäsentä olkapäästä mustelman arvoisesti, mennessä tuli sakot ja Fonassa
tunsimme itsemme noin 10 vuotta liian vanhoiksi, oli Vaasassa silti vielä
paljon hyvää. Moromarketti oli edelleen Suomen paras kauppa.
Kreikkalaisravintolassa soi edelleen sama kappale kuin 2011, ikkunasta lensi
yhdessä vaiheessa kokonainen lohi, strippari puri yhtä seurueen jäsentä
olkapäästä mustelman arvoisesti. Hyviin asioihin voidaan kyllä laskea myös se,
että tällä kertaa Vaasaan ei tarvinnut jäädä, vaan sieltä pääsi pois jo
sunnuntaina.
Marraskuu:
Yksi marraskuun merkittävimmistä tapahtumista oli matkani takaisin Lontooseen.
Matkustin äidistäni ja tyttöystävästäni koostuvan bileseurueen kanssa
valmistujaisjuhliini. Katedraali oli
vanha, seura hyvää, Guinness märkää, aamiainen perinteinen ja KFC taivaallinen.
Täytyy myöntää, että lievä haikeus Lontoota kohtaan edelleen
on, eikä sieltä lähteminen nytkään ihan helppoa ollut, mutta Helsinkiin
palaamista helpotti AirBnb:stä vuokratun kämppämme lontoolaisuus. Se, että
sänky pitää siirtää keskelle huonetta, koska ikkunat pitävät kuin suomalaispelaajien
hermot ruotsipelissä, on aivan sama pitääkö maitoa jääkaapissa vai pöydällä kun
sisälämpötila on kahdeksan astetta, lattiat ovat vinossa kuin uppoavassa
laivassa, ja suihkussa riittää lämmintä vettä kuin avannossa, teki takaisin
palaamisesta hieman helpompaa.
Marraskuussa tein myös erään asian, jota en ole ikinä ennen
tehnyt. Ei, en edelleenkään ole ollut
ns. hyvä jätkä, en käynyt Turussa, en katsonut mäkihyppyä ja todennut
”oikeastaan toihan on aika fiksua rakentaa tollanen helvetillinen mäki johonkin
aivan hornaan, laittaa kaksi lautaa jalkaan, hypätä ja toivoa, ettei ole
myötätuulta”. Ei, kävin katsomassa ringetteä! Livenä! Espoossa!
Täytyy sanoa, että laji oli jopa huomattavan fiksu. Ei
sillä, että nyt ihan täysin niitä sääntöjä edes tietäisin, tai enää muistaisin,
mutta ne olivat kuitenkin laadittu niin, että maaleja pitäisi tulla. Katsomani
ottelu oli jostain keskeltä kautta, eikä sikäli mikään kaikista vauhdikkain,
mutta jotain siinä fudiksen hiekkahousut jalassa lavattomalla lätkämailalla
pelattavassa lajissa kuitenkin oli, joka sai minut sanomaan, että voisin joskus
katsoa toisenkin ottelun – toki se saattoi johtua myös saamastani kaakaosta
jäähallin kahviossa.
Joulukuu:
Kuten viime vuonna kerroin, toivoin sähköhammasharjaa
joululahjaksi noin kahdeksan vuoden ajan, ja kun sitä ei kuitenkaan ikinä
tullut, tuli minun ja Pukin välille pientä kärhämää, joka on kestänyt nyt jo
useamman vuoden ajan. Sen takia en oikeastaan yllättynytkään kun saavuin
vanhempieni luokse viettämään joulua ja näin heidän talonsa katolla toivomaani
Rooneyn-pelipaitaan verhoutuneen ylipainoisen, maanista naurua nauravan,
miehen, joka suupielet irvokkaasti hammastahnasta valuen pesi hampaitaan minun Oral-B TriZonellani, repi sivuja irti
minun Ville Haapasalon elämänkerrastani, ja sytytti tuleen minun seteleitäni.
Tällaiseen kohteluun olin kuitenkin onneksi kerennyt jo
etukäteen varautua, joten osasin jo valmiiksi piristää jouluani ostamalla
oikean joulukuusen ja tekemällä piparkakkuraketin. Vaikka se monelle niille
saattaakin tulla yllätyksenä, jotka eivät ole nähneet kolmen kerroksen
korttitaloani, tai rakentamaani jakkaraa, jonka päällä mökkimme saunan
löylykiulu on jo yli 10 vuotta järkähtämättä seissyt, en ole hirvittävän kätevä
käsistäni. Joten vaikka piparkakkuraketti ei ollutkaan yksin minun tekeleeni,
vaan enemmänkin parityö, oli se silti minun Sikstuksen kappelini.
Tammikuu:
Tammikuun, ja ehkä koko vuoden, merkittävin tapahtuma oli
tietenkin Burger Kingin saapuminen Suomeen. Olen käynyt BK:ssa tähän mennessä
noin viisi kertaa ja joka kerta on tuntunut kuin menisi vanhaa ystävää
tapaamaan – ystävää, joka tarjoaa limun lisätäytön veloituksetta.
Tammikuun toiseksi tärkein tapahtuma oli Talent Collegen
järjestämä tanssikurssi, jonka johdosta osaan nykyään paritanssit niin hyvin,
että uskaltauduin Ystävänpäivänä Korjaamolle Ystävänpäivätansseihin.
Rehellisyyden nimissä on sanottava, että en nyt ehkä ihan parhaimmistoon
kyseisessä tapahtumassa kuulunut, mutta aion pitää merkittävänä sitä, että kuitenkin
uskaltauduin tanssilattialle, ja vain yhden rohkaisukaljan jälkeen. En
tietenkään kiellä, ettenkö olisi lukittautunut vessaan tai vedonnut muka
murtuneeseen jalkaani jos joku tuntematon olisi minut hakenut tanssimaan. Kuten
sukumme vaakunassa lukee: ”parempi teeskennellä vaikka kuollutta, kuin olla
naisten haun aikaan tanssilattialla”.
Helmikuu:
Tämä kuu on vielä kesken, joten aion lopettaa kirjoittamisen
tähän.
Näin loppuun kuitenkin vielä shout-outit, My main man,
Taitolle, joka täyttää vuoden. Tuosta nykyään jo kävelevästä ihmelapsesta
kuulemme vielä tulevaisuudessa varmasti.
Pitäkää liput korkealla, pelätkää herraa, syökää laskiaispullia, hyvää sunnuntaita, mitä näitä nyt on.
Sikstuksen kappeli |