Luonto

Kuka olisi uskonut, että vanhemmiten metsässä voi käydä myös epäironisesti? Itse en uskonut, mutta muistan kuulleeni sanonnan epätoivoisista ajoista ja niiden vaatimista teoista. Kun rajamme yli porhaltaa ne sisäministerin mainitsemat 10 miljoonaa paperitonta, voi olla, että kestää jonkin aikaa ennen kuin yhteiskunta on uudestaan pisteessä, jossa eläkeyhtiöiden portfolioanalyytikoille on nykyisen kaltaista kysyntää. Valmistautuessamme yhteiskunnan luhistumiseen ja etsiessämme tekosyytä syödä kaksi Kabanossia sunnuntaina, ajoimme taannoin vantaalaiseen kansallispuistoon kävelemään noin kahdeksan kilometrin lenkin. Moikkailimme muita kävelijöitä, kuin ihka oikeat ihmiset ja kävimme muutaman lauseen mittaisia rentoja keskusteluja vaelluskenkien nastoista ja liukkaista kohdista hymyilevien tervehenkisten luontoihmisten kanssa. Itseni kaltainen vanhan luokan liskoihminenkin tunsi kuinka muinaisen metsäkansamme esi-isät puhuivat minulle kannoissa ja kaatuneissa puissa luonnon kauneudesta ja saapastehtaan osakkeisiin sijoittamisesta.

Vaikka yritin piilotella omaa kokemattomuuttani, kävi se ilmi viimeistään ensimmäisen sadan metrin jälkeen, kun tie loppui ja luonto alkoi. Lintsasin kaikki intin marssit mitä mielikuvituksellisimpiin syihin vedoten, joten minulta oli mennyt ohi se kohta, jossa kerrottiin, että maastokengiltä vaaditaan muutakin kuin pitkä varsi. VMTL:n puutteesta hämmentyneenä, olin harmillisesti laittanut jalkaan kuivan kelin kengät, joten luminen metsä meinasi jäädä bloggaajan viimeiseksi. Pari kertaa olin ilmassa poikittain ja kerran jouduin juoksemaan parikymmentä metriä mäkeä alaspäin, koska en saanut vauhtiani pysähtymään. Aikamoinen metsäkauris bloggaajastakin silti kuoriutui, metsässä supistiin.

Olen valmis hyväksymään sen, että metsässä ja luonnossa voi viihtyä samalla tavalla kuin sivistyksen parissakin. Olen valmis anteeksiantamaan sen, että ihmiset haluavat vapaa-ajalla takaisin siihen samaan metsään ja luontoon, josta kaikki aikaisemmat sukupolvet ovat yrittäneet pois. Se mitä en ole valmis sulattamaan on se, että luonnossa liikkuminen on kaikista pahinta välineurheilua mitä maa päällään kantaa. Aina nauretaan niille padelkeijoille ja tennispaseille, jotka ostavat kuusi mailaa, neljät kengät ja tekniset lasit pelatakseen kuukauden paskasti, ennen kuin laittavat kamat Toriin myyntiin. Ikinä ei naureta niille metsien teroille, joiden fleece-takista irronneeseen mikromuoviin joku mäyrä tukehtuu, ja joilla on kansallispuistossa kävelyyn reisitaskuhousut, cargo-liivi ja Selviytyjät-huivi, vaikka Hakunilan K-Supermarkettiin on kilometrin matka.

Ensi kertaan,

Prinssi

Metsä

Luonto