Taken 2 vs. Etelä-Lontoo

Myönnän olevani ajoittain hieman turhan kriittinen. Olen viime aikoina kritisoinut, omien tekemisieni lisäksi, muun muassa tiettyjä opettajia, yliopistoa, oikeistopuolueiden ammattitaidottomuutta, HIMYM:ia, Simpsoneita, Big Bang Theorya, Sacha Baron Cohenia, X-factoria, Romneyn Mittia, Obamaa, Hesaria, Tescon karhunvatukoiden 100% noussutta hintaa, omaa kämppääni, sadetta, muiden tyhmyyttä ja yliopiston tietokoneluokan ovipumppua, joka on oven raamien sisäpuolella niin, että siihen lyö päänsä. Eilen näin kuitenkin "Taken 2" nimisen elokuvan, jota en aio kritisoida. Elokuva ottaa osuvasti kantaa ihmiskauppaan sekä Albanian 80-prosenttisesti mersuista koostuvaan autokantaan, tai sitten siinä on vain Liam Neeson, joka vetää kaikkia turpaan. Taken kahdessa on kuitenkin jotain samanlaista hyvää kuin Die Hard yhdessä. Samalla viivalla ne eivät toki ole, koska ensimmäinen Die Hard on parempaa kuin ihmisten hyvyys, auringonlasku, lasten nauru ja frisbeen ilmasta kiinniottava koira yhteensä. Kun viimeksi näin elokuvan, jonka jälkeen yleisö taputti, olin katsomassa Rambo 4:sta. Myös silloin yleisö oli oikeassa.

Olen tässä blogissa, ja livenä, ajoittain sanonut negatiivisilla ennakkoluuloilla väritettyjä asioita Etelä-Lontoosta. Olen maininnut kuinka Thamesin ylitettyä saa puukosta ja kuinka köyhyyden haju jää hiuksiin, kuten ennen jäi tupakan haju baarissa. Olen kertonut kuinka etelän asukkaat ovat usein vähän lyhyempiä (noin 0,61-1,22m), kuinka he suosivat pukeutuessaan erityisesti keltaista ja vihreää, ja kuinka monet heistä ovat hyviä heittämään kiviä ja käyttämään erilaisia ritsoja. Olen virheellisesti olettanut, että Thamesin eteläpuolella asuvat tunnistaa helpoiten heidän jaloissaan kasvavista karvoista tai heidän hieman terävistä korvistaan. Nyt voin kuitenkin myöntää olleeni osittain väärässä. Kävin taannoin erään luokkalaiseni asunnossa, ja voin käsi sydämellä sanoa, etten ole ikinä ennen halunnut yhtä paljon muuttaa tuonne em. pahamaineiseen etelään. Ystäväni asunto oli 13. kerroksessa, joten maisemat öiseen Cityyn olivat varsin hienot. Olin myös erityisen kateellinen siitä, että asunnossa oli useampia huoneita. Itselläni ei ole ollut yhtä huonetta enempää sitten muutettuani pois vanhempieni nurkista. Silloinkin jouduin jakamaan asuntoni kahden friikin kanssa, joista toinen kannatti Tapparaa ja toinen keräsi rikkinäisiä laseja, joten asumisjärjestely ei ollut missään nimessä ideaali. Vaikka olenkin aina halunnut asua mahdollisimman korkealla, ruokki kateellisuuttani silti vielä enemmän talossa olleet punttisali, uima-allas, poreamme sekä höyrysauna.

Koska olen tunnetusti armahtavaa sorttia, punoin kostoni, kaatosateessa kotiin kävellessäni, vaatteiden liimautuessa ihooni. Kun aamu vihdoin valkeni, toteutin suunnitelmani ja vein pahaa-aavistamattoman luokkatoverini Brick Lanen viiden punnan hiustenleikkuista tunnettuun parturiin. Noin 15 minuuttia myöhemmin hänen kasvojaan vääristivät pettymys ja kauhu, ja ihan syystä. Itse kuitenkin nauroin makeammin kuin viikkoihin. Vaikka joudun nukkumaan tässä kolmeasteisessa taloksi naamioidussa isossa pahvilaatikossa, helpottaa silti tietää, että ystäväni katsoessa sviitistään öisen Lontoon kaunista ja rauhallista silhuettia, näkee hän samalla sokeiden munkkien pensassaksilla leikkaaman frisyyrinsä peilautuvan ikkunalasista.

Mukavaa loppuviikkoa,

K.K.H.