Notting Hill Carnival

Well, well, well well, well. Aloitin koko blogin vain välttyäkseni pakkaamiselta, ja nyt palasin juurilleni. Ainoa ongelma on se, että lentoni eivät olekaan huomenna kuten luulin, vaan vasta torstaina. Nyt istunkin, tyhjällä jääkaapilla varustetussa siivotussa asunnossani, ja mietin missä meni vikaan. Koulun alkuun on vielä vajaa kuukausi aikaa, joten lennähdän kolmeksi viikoksi takaisin Suomeen. Edellisessä tekstissäni pyrin yleishyödyllisten ohjeiden antamiseen, joten nyt pyrin siihen, etten auta ketään.

Kuluneen viikon aikana pidettiin Notting Hill Carnival ”Euroopan isoin katufestivaali”. Meininki oli monella tapaa samanlainen kuin Helsingin sambakarnevaaleilla, paitsi että, kuuden lämpöasteen ja räntäsateen sijaan, ulkona oli 25 astetta ja aurinko paistoi. Tanssijatkaan eivät olleet niitä perus-Ramoneita speedoissa ja toimistoruskettuneita siideripissiksiä, kahdella Tiimarista ostetulla sulalla koristelluissa bikineissä. Tanssijat näyttivät siltä, etteivät olleet aloittaneet harrastusta samana kesänä. Ainoa asia, josta voi hieman valittaa on se, että en nähnyt ketään, jolla olisi ollut Karhun mäyräkoiran pahveista tehty karnevaalihattu tötterönä päässään. Itselleni Karhuhatussa tanssiva vahvasti juopunut herrasmies luo samalla tavalla karnevaalitunnelman kuin Whamin Last Christmas luo joulutunnelman.

Karnevaaleissa oli kuitenkin kaiken kaikkiaan paljon hyvää. Aurinko lämmitti juhlakansaa ikkunalaudoille kannettujen ämyreiden soittaessa viihdemusiikkia tanssikansalle. Naiset olivat pukeutuneet juhlan kunniaksi lutkiksi, ja miehet myivät halpaa olutta ostoskärryistä. En aio vetää minkäänlaista linkkiä tummaihoisten ihmisten ja kanansyönnin välille, mutta yllättävän monessa kojussa sitä kanaa kyllä oli tarjolla. Ehkä aistini olivat häiriintyneet välillä ilmassa leijailevasta hieman imelästä tuoksusta, mutta olisin voinut vaikka vannoa, että näin vilaukselta myös himon Graalin maljan: kultabikinit.

Asioita, jotka Suomesta puuttuvat

Osiossa on aiemmin käsitelty jo mm. reunatonta paahtoleipää ja pesukoneettomia taloyhtiöitä. Kuluneen viikon aikana olen kuitenkin löytänyt jotain uutta. Jotain puhdasta, jotain, joka tuottaa suunnatonta nautintoa ollen samaan aikaan jotain todella syntistä. Jotain niin hyvää ja yksinkertaista, että vastauksen kuullessasi voit ajatella vain ”Tottakai! Miksi tätä ei ole Suomessa?” Oletko valmis? Mansikanmakuinen maito.

Jos et ole vielä täysin myyty, ajattelepa tätä: Mansikan fucking makuinen maito! Kuka juo tavallista ei miltään maistuvaa maitoa, jos tarjolla on jotain, joka maistuu kesältä ja naurulta ja auringolta ja lapsuudelta ja kaikelta mikä elämässä on hyvää. En ole ennen osannut edes kaivata tätä jumalaista nektaria, joten en tiedä löytyykö vastaanvanlaista sivilisaation huippuhetkeä Suomesta. Jos löytyy, niin luultavasti Stockan Herkusta femman litra. Tämä taas vie suuren osan tuotteen viehätyksestä. Hyvää tässä tarinassa ei täten olekaan vain maku, vaan se, että nyt minulla on myös syy palata takaisin Lontooseen.

But, but, but, but, but tämänkertainen kappaleemme on sattuneesta syystä Rihannan If It's Lovin' That You Want.

Mahtavaa loppuviikkoa,

Kalle

Voisin vaikka vannoa, että kamerani korostaa punaista väriä.

Yläosattomia miesrumpaleita