Eilen oli sitten 32 astetta lämmintä. Toppatakkiin pukeutuneella raiskaajalla ei ole kirkon saunatiloissa yhtä kuuma kuin minulla eilen Lontoon metrossa. Nyt kun olympialaisten muodossa ilmentyneet harhatekijät on vihdoin saatu alta pois, olen voinut keskittyä täysin gradun tekemiseen. Lauseessa ” We show that introducing news shocks in a canonical dynamic stochastic general equilibrium model may not reduce asset price volatility under plausible parameter assumptions.” on onnistuttu melko tarkasti kiteyttämään graduni hidas eteneminen. 15000 sanasta puuttuu enää 15000 sanaa, mutta olen jo luonut koulun koneelle Dissertation nimisen kansion. Koska kansio on edelleen lähes tyhjä, keskityn seuraavien rivien aikana muihin tekemiini asioihin.
Nykytaiteella ajatellaan usein tehosekoittimessa pyöriviä kissantappovideoita, mutta se voi olla paljon muutakin. Nähdäkseni mitä muuta, suuntasin Tate Moderniin. Sisäänpääsy maksoi 15 puntaa, joten soitin rakkaalle äidilleni ja pummasin rahaa. Saatuani äidiltäni vakuutuksen, että lipun hinta maksetaan minulle takaisin, suuntasin itse näyttelyyn. "Ostatko kolmella punnalla äänitteen, jossa kerrotaan töistä samaan aikaan kun katsot niitä?" Maksoin pelkästä lipusta 19,08 euroa, joten en ostanut. Syy lipun kalliiseen hintaan oli Damien Hirst. Mr. Hirst on yksi saarivaltakunnan kuuluisimmista nykytaiteilijoista, ja joidenkin mielestä vielä ihan hyväkin. Ihan kysymättä en ole Hirstin hyvyyttä valmis allekirjoittamaan, mutta myönnän, että osa teoksista oli ihan hienoja. Varmasti osa töistä "saa myös ajattelemaan", mutta suomalaisen miehen avarakatseisuudellahan en tällaiseen ajattelu-pelleilyyn ryhtynyt. Vaikka ensimmäisen huoneen seinällä oli taulu, jossa oli symmetrisesti riveihin sijoiteltuja värikkäitä pisteitä ja toisen huoneen seinällä oli makkara, nostivat formaldehydiin säilötty kaksimetrinen hai ja luihin ja lihaksiin asti auki kaiverrettu enkeli loppuarvosanan vahvaan kahdeksikkoon. Loppuarvosanaa ei laskenut edes Tate Modernin 30*180 metriä leveässä viisi kerrosta korkeassa tilassa ryhmänä juossut toisiaan väistelleiden ihmisten joukko. Jos et ymmärtänyt edellä olevaa lausetta, tiedät täsmälleen miltä minusta tuntui kuin katsoin tätä nykytaiteellista näytelmää. Museon sisällä on iso tila, jossa juoksi noin 50 ihmistä välillä toisiaan karkuun ja välillä toistensa ympärillä pyörien (muodostaen eräänlaisen pyörteen). Välillä osa ihmisistä pysähtyi täysin, ja välillä kaikki taas juoksivat. En ollut sienissä, mutta siltä se tuntui.
Vajaan kahden kympin taidepläjäys asetti hymyni hieman alavireiseksi, mutta kuin suuren hengen johdattamana, asiat muuttuivat onneksi pian parempaan päin. Näin alkutietoina sanottakoon, että pokkani on huono. Pokkani on Persujen puolueohjelmaa huonompi ja jonkun ei tarvitse kuin vähän muistuttaa jotain hauskaa, niin naamani on jo lehahtanut tulipunaiseksi, kyynelten valuessa poskiani pitkin. Kävi kuitenkin niin, että viettäessäni rauhaisaa sunnuntaipäivää Bait Parkissa (Hyde Park. En tässä tarkemmin selitä tätä leikkisää Lontoolaisten antamaa lempinimeä) kirjaa lukien ja auringon lämmöstä nauttien, noin viiden metrin päässä oleva vanhempi naishenkilö pieraisi. Rouva oli puistossa tyttärentyttärensä ja tämän ystävän kanssa, joista ensimmäiseksi mainittu kuivui aivan täysin. Itse en missään vaiheessa ollut osa seuruetta, ja yritin täten olla kuuntelematta vieressäni käytyä keskustelua. Sulkijalihaksen vienon värähdyksen kuultuani, ymmärsin kuitenkin heti mistä oli kyse. Ja jos joskus on ollut vaikea pidätellä naurua, niin silloin. Kestin kuitenkin tilanteen kuin mies, ja käännyin rouvasta poispäin. Toki hytkyin viltilläni noin vartin hihaani nauraen, mutta se nyt on sivuseikka.
Nykytaiteella ajatellaan usein tehosekoittimessa pyöriviä kissantappovideoita, mutta se voi olla paljon muutakin. Nähdäkseni mitä muuta, suuntasin Tate Moderniin. Sisäänpääsy maksoi 15 puntaa, joten soitin rakkaalle äidilleni ja pummasin rahaa. Saatuani äidiltäni vakuutuksen, että lipun hinta maksetaan minulle takaisin, suuntasin itse näyttelyyn. "Ostatko kolmella punnalla äänitteen, jossa kerrotaan töistä samaan aikaan kun katsot niitä?" Maksoin pelkästä lipusta 19,08 euroa, joten en ostanut. Syy lipun kalliiseen hintaan oli Damien Hirst. Mr. Hirst on yksi saarivaltakunnan kuuluisimmista nykytaiteilijoista, ja joidenkin mielestä vielä ihan hyväkin. Ihan kysymättä en ole Hirstin hyvyyttä valmis allekirjoittamaan, mutta myönnän, että osa teoksista oli ihan hienoja. Varmasti osa töistä "saa myös ajattelemaan", mutta suomalaisen miehen avarakatseisuudellahan en tällaiseen ajattelu-pelleilyyn ryhtynyt. Vaikka ensimmäisen huoneen seinällä oli taulu, jossa oli symmetrisesti riveihin sijoiteltuja värikkäitä pisteitä ja toisen huoneen seinällä oli makkara, nostivat formaldehydiin säilötty kaksimetrinen hai ja luihin ja lihaksiin asti auki kaiverrettu enkeli loppuarvosanan vahvaan kahdeksikkoon. Loppuarvosanaa ei laskenut edes Tate Modernin 30*180 metriä leveässä viisi kerrosta korkeassa tilassa ryhmänä juossut toisiaan väistelleiden ihmisten joukko. Jos et ymmärtänyt edellä olevaa lausetta, tiedät täsmälleen miltä minusta tuntui kuin katsoin tätä nykytaiteellista näytelmää. Museon sisällä on iso tila, jossa juoksi noin 50 ihmistä välillä toisiaan karkuun ja välillä toistensa ympärillä pyörien (muodostaen eräänlaisen pyörteen). Välillä osa ihmisistä pysähtyi täysin, ja välillä kaikki taas juoksivat. En ollut sienissä, mutta siltä se tuntui.
Vajaan kahden kympin taidepläjäys asetti hymyni hieman alavireiseksi, mutta kuin suuren hengen johdattamana, asiat muuttuivat onneksi pian parempaan päin. Näin alkutietoina sanottakoon, että pokkani on huono. Pokkani on Persujen puolueohjelmaa huonompi ja jonkun ei tarvitse kuin vähän muistuttaa jotain hauskaa, niin naamani on jo lehahtanut tulipunaiseksi, kyynelten valuessa poskiani pitkin. Kävi kuitenkin niin, että viettäessäni rauhaisaa sunnuntaipäivää Bait Parkissa (Hyde Park. En tässä tarkemmin selitä tätä leikkisää Lontoolaisten antamaa lempinimeä) kirjaa lukien ja auringon lämmöstä nauttien, noin viiden metrin päässä oleva vanhempi naishenkilö pieraisi. Rouva oli puistossa tyttärentyttärensä ja tämän ystävän kanssa, joista ensimmäiseksi mainittu kuivui aivan täysin. Itse en missään vaiheessa ollut osa seuruetta, ja yritin täten olla kuuntelematta vieressäni käytyä keskustelua. Sulkijalihaksen vienon värähdyksen kuultuani, ymmärsin kuitenkin heti mistä oli kyse. Ja jos joskus on ollut vaikea pidätellä naurua, niin silloin. Kestin kuitenkin tilanteen kuin mies, ja käännyin rouvasta poispäin. Toki hytkyin viltilläni noin vartin hihaani nauraen, mutta se nyt on sivuseikka.
Selvisin mummon rentoutumisesta kaiken kaikkiaan varsin hienosti, vain löytääkseni itseni koulun kirjastosta, samaan aikaan kun joku kanssaopiskelija kertoi ystävälleen kuinka hänen poikaystävänsä oli sanonut sängyssä väärän nimen. Puhelun aloitettuaan, nainen katsoi ympärilleen, mutta ei nähnyt minua, ja noin kymmenen sekuntia myöhemmin, olisi jo ollut muutenkin myöhäistä. En voinut enää kirjottaa koneella, koska näppäimistön ääni olisi paljastanut, että olin kuullut koko puhelun. En voinut myöskään nauraa, koska se olisi luultavasti johtanut pahansuopiin katseisiin. Kymmenen minuuttia myöhemmin nainen vaihtoi huonetta, juuri kun keuhkoni meinasi puhjeta. Kehotan kaikkia pidättämään naurua 10 minuuttia, ja katsomaan kuka viimeksi nauraa.
Puhelua kuunnellessani myös mietin, ovatko naiset vajaita? ”Kyllä me tehdään kaikkea sellaista romanttista ja käydään ulkomailla ja Jenkeissä yhdessä, mutta eilenkin kun me käveltiin, niin se ei pitänyt mua kädestä.” MITÄ ******! Oheinen lainaus on samaisesta keskustelusta, jossa jotkut olivat sanoneet hieman vääriä nimiä hieman väärään aikaan. Haluaisinkin nyt kysyä, että mitä väliä sillä kädestä kiinnipitämisellä tässä kyseisessä tapauksessa on ja mistä naiset tämän Demi-psykologiansa oikein hakevat? Edesmenneeltä Helen Gurley Brownilta? (veikkaan Demistä).
Näin loppuun sanon muutaman kauniin sanan Itä-Lontoosta. Kävin pitkästä aikaa Brick Lanella, joka ei enää nimensä mukaisesti ole tiilistä, vaan on ihan perus asfalttitie. Kyseisen tien varrelta sain kuitenkin hiustenleikkuun ja lounaan seitsemällä punnalla. Omalla asuinalueellani en saisi seitsemällä punnalla edes turpaan. Tämä onkin nyt ilmainen vihje kaikille Lontoossa vieraileville; pysy idässä, ja jätä länsi diplomaateille.
Kirjoitin joskus kesällä tähän samaiseen blogiin ruskettumisesta, ja siitä kuinka pitäisi saada takaisin ne ajat kun ruskettuminen oli moukkamaista. Ilokseni kuitenkin luin Hesarin nettisivuilta uutisen, jonka mukaan Kiinassa on nähty valo, tai pikemminkin suojauduttu valolta, ja keskiluokka pitää ulkona kommandopipoja, että naama ei rusketu. Kiinalaiset ovat oivaltaneet, että ruskettuminen kertoo vain ruumiillisesta työstä, ja kuka helvetti sellaista nyt haluaa tehdä, kun yhtä hyvin voi pelata lottoa Euroopan keskuspankin rahoilla!
Näin loppukaneettina sanottakoon, että jos joku olisi noin 145 senttiä pitkä, olisi suunnitellut blogin aloittamista, ja opiskelisi vielä kirjoittamiseen liittyvää alaa, niin ehkä ei pitäisi miettiä niin paljon, vaan ehkä pitäisi vain aloittaa se blogin kirjoittaminen. Kuten tästäkin tekstistä saattaa huomata, ei tähän hommaan hirveitä lahjoja tarvita.
I know it’s not Sunday now, but oh boy! That Sunday, that summer!
Le Prince d’Olympie
PS. Onnea eräälle fantastiselle pariskunnalle, joka taannoin purjehti avioliiton satamaan. Jos minulla olisi hattu, nostaisin sen teille.
 |
| Sama Suomeen |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti