Mä oon niiin vanha. Heräsin lauantaina 0830 virkeenä ilman krapulaa 700 sivuinen Modern banking kirja tyynyni vieressä. Olen 24,8-vuotias keski-ikäinen huonokuntoisen 42-vuotiaan ruumissa. Sitten muihin uutisiin. Lauantaina ilmestyi kolmas osa saagastani Kadonneen SKY TV:n metsästys – It’s getting fucking personal. Lähdin kotoa riemumielin, koska olin löytänyt netistä vihjeen läheisestä pubista, jossa näytettäisiin rugbyn sijasta jalkapalloa. Sanomattakin lienee selvää, että netistä löytynyt tieto oli vain noin kaksi vuotta vanhaa, joten löysin vastaanottavan tunnelman, vanhan pariskunnan ja perinteistä englantilaista ruokaa £9,90. Noin tuntia myöhemmin, kun ensimmäinen puoliaika oli jo pelattu, kun pettymyksen kyyneleet olivat kuivuneet kylmässä talvi-ilmassa railoiksi poskilleni ja mantran tavoin toistetut kirosanat oli lausuttu, se vihdoin löytyi - Eden.
Ulkoa pubi näytti aivan samalta kuin kaikki
muutkin pubit, joissa oli tehty virheellinen valinta rugbyn ja jalkapallon
välillä. Hetken ulkopuolelta tarkkailtuaan, Kalle kuitenkin huomasi, että
sisältä kuului iloisten ihmisten ääniä, ja jotkut jopa hymyilivät. Amiga 500:n
kaltaisella tehokkuudella Kalle laski kaksi asiaa yhteen, ja oli varma, että
oli löytänyt etsimänsä. Lopputalven pitkiä varjoja luovat valonsäteet läpäisivät
vain vaivoin tummat ja pienet ikkunat, ja olivat omiaan luomaan jo aamupäivästä
hieman tumuista tunnelmaa näiden jalkapallofanien, ihmisistä jaloimpien,
keskuuteen. Paratiisin rauha rikkoutui vain hetkeksi United-fanin huudettua
”The fuck was that!?” nähtyään uusintana Luis Suarezin kättelyn ennen ottelun
alkua. Ihmiset eivät kuitenkaan välittäneet, sillä kaikilla oli London Pridella
saatu tyytyväinen hymy kasvoillaan. Rooneyn tehtyä maalin, Kalle katsoi
ympärillään käytyä näytelmää, ja huomasi maailman olevan valmis.
Manu voitti, niinkun pitikin. Ala Johannes
kannattamaan jotain toista seuraa.
En muista minä päivänä kirjoitin edellisen
tekstin, mutta sen jälkeen on kuitenkin tapahtunut vaikka mitä jännää. Taannoisessa
tekstissä mainitsemani ihmisen kokoisen
peniksen vetämä Research Methods kurssi on nyt tältä keväältä ohi, joten pääsen
nauttimaan Apu #3:n natsismista uudelleen vasta syksyllä. Kaikki tässä
valtiossa maksaa aivan helvetisti, mutta parturit ovat halpoja. Vaivaisen
kymmenen punnan hinnalla sain armenialaisen entisen rangaistusvangin
hellyydellä työstetyn uuden letin. Ei tällä nyt vielä hiusmalliksi ruveta,
mutta vikaa saattaa olla enemmän mallissa kuin kampauksessa, ja kymmenen puntaa
nyt voi maksaa mistä tahansa mauripekkarisesta.
Noin kuukauden täällä oltuani, olen alkanut
huomata Suomen hyviä ja huonoja puolia entistä paremmin. Suomen hyviin puoliin
kuuluu ehdottomasti toimivat Internet-yhteydet, ellei käytä niitä Saatanan
lanseeraamia kolmanteen maailmansotaan johtavia vitun mokkuloita. Huonoihin
puoliin kuuluu Alko. Se on vapauttava tunne, kun ei brenkkua ostaessaan tarvitse
kelloa ja kalenteria. Vapaus kuitenkin tuo mukanaan myös vastuun, jota en ole
vielä itse täysin käsittänyt. Eräänä päivänä lähdin kauppaan ostamaan limua,
mutta huomasin siellä myytävän myös Jack & Coke tölkkejä, joten ostin
sitten niitä. Lähi-Tescossa myydään myös kahden litran Strongbow-pulloja
johonkin noin kolmen punnan hintaan. Toivon, että saisin jonain päivänä jotain
tehtyä, että voisin palkita itseni. Ei sillä, ettenkö lopulta palkitsisi itseni
Strongbowlla, sain jotain tehtyä tai en.
Lopetan tämän viikon tekstini kuitenkin
surusäveliin. Whitney Houston on poissa. Sytyttäkäämme kynttilä Kuningattaren
muistolle. Katsokaamme Bodyguard ja tanssikaamme vielä kerran aamunkoittoon I
Wanna Dance With Somebodyn tahtiin. (http://www.youtube.com/watch?v=eH3giaIzONA)
Legendan muistoa kunnioittaen,
Kalle Kristian Harva
Kuva kirkosta. Omistettu Whitneylle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti