Lasse Mårtenson oli oikeassa

Ilon päivät ovat jälleen täällä! Ihmisvilinässä kärvisteleminen ilman musiikkia on nyt ohi, ja voin uusien kuullokkeideni voimin kävellä kesäyössä ja kuunnella Olavi Virtaa niin kovalla, ettei viiden vuoden päästä tarvitse kuunnella enää yhtään mitään. On sitten ainakin syy opetella se viittomakieli, jonka olen aina halunnut hallita. Ainoa poikkipuolinen sana koskee kuitenkin sitä pakettia, jossa ne kuullokkeet tulivat. Kenelle se paketti on suunniteltu ja miten se on suunniteltu avattavan!? Päästyäni vihdoin Stockalta  kotiin, viidelle ihmiselle takuusta ja viallisista kuullokkeista kertoen, (suosittelen muuten näyttämään sitä kanta-asiakaskorttia, kun ostat jotain, niin pystyt jäljittämään takuukuitin Stockan järjestelmästä jälkikäteenkin) otin uutuuttaan kiiltävät kuullokkeeni hymy huulilla repusta ja ryhdyin hommiin. Aseikseni valitsin keittiöveitsen ja sakset.

Ensimmäinen erä: Kiiltävä Muovikalvo teki itsestään uhkaavan näköisen esittelemällä teräviä reunojaan, jotka huusivat viiltohaavan nimeä. Kalle otti sakset ja yritti leikata Kalvoon reiän. Muovikalvo kuitenkin luki Kallen liikkeitä kuin avointa kirjaa ja väisti! Tiskipöydän reunalla ollut lasi maksoi hinnan ja hajosi kilahtaen lavuaarin pohjalle. ”Saatana!”, Kalle huudahti ja mietti, että missäköhän samanlaisia laseja myydään, jotta voisi korvata sen uudella ennen kuin vuokraisäntä palaisi kotiin. Toinen erä alkoi tilanteessa 1-0. Siviilien veri käsissään, Kalle vaihtoi sakset keittiöveitseen ja huomasi Muovikalvon virnistävän takaisin auringossa kiiltävää ivallista hymyään. Kalle tunki keittiöveitsen kärjen Muovikalvon pinnan läpi ja viilsi. Kiinan käsityötehtailta muovikalvon alle loukkuun jäänyt ilma tulvahti irvistävän Kallen sieraimiin hänen taistellessaan aukkoa suuremmaksi. 1-1. Viimeinen erä. Kuullen jo Gettin' Jiggy wit Itin korvissaan, Kalle otti kiinni viiltämänsä aukon reunasta vetäen kantta itseään kohti, ja tunsi kuinka muovikalvo antoi periksi. Aavistaessaan lopun koittaneen, Muovikalvo ryhtyi vielä viimeiseen iskuun. Sankarimme etusormi uhrautui ja voitonveri tirahti iholle, samalla kun uudet Sennheiserit putosivat tiskipöydälle. Peli päättyi 2-2, mutta videotarkastelussa huomattiin Muovikalvon pelanneen herrasmiessääntöjen vastaisesti, ja Kalle julistettiin voittajaksi. Tarinat kertovat Kallen huutaneen "they may take our lives, but they'll never take... OUR FREEDOM!" laittaessaan ysäri-rapin soimaan. Tämä voi kuitenkin olla vain legendaa.

Uudet kuullokkeet eivät kuitenkaan ole läheskään parasta mitä viimeisen päivityksen jälkeen on tapahtunut, purjehdusreissu on. Sitä aina välillä miettii, että onko sitä skumppineen, Notting Hilleineen, kauluspaitoineen ja golffeineen tarpeeksi kauppis. Nyt voin kuitenkin lisätä listaan myös purjehduksen ja tuntea oloni taas asteen tai kaksi porvarillisemmaksi. Olen halunnut oman veneen siitä lähtien kun enoni osti ruohonleikkurin moottorilla varustetun oman valtamerilaivansa. Olen myös aina pitänyt purjehtijoita täysin spedeinä, äheltäessään köysien ja purjeiden parissa, kun Luontoäidin hiellä (bensalla) puksuttaessa pääsee niin kivasti ja helposti. Nyt olen kuitenkin nähnyt valon. Kaikki paitsi purjehdus on turhaa. Tai no oikeastaan kaikki paitsi veneily on turhaa. Viime vuosina menoani on hieman hidastanut se, etten ole ihan tarkkaan tiennyt mitä haluan isona tehdä. Nyt tiedän. Haluan katsoa auringonlaskua pelastusliivit päällä kapteeninhattu päässä Koffi kädessä radiota kuunnellen. Vaikka käytimme 48 tunnin reissusta suunnilleen viisi ensin rikkoen pukuhuoneen oven lasia ja sen jälkeen mitaten ruudun kokoa (ei kannata lukita ovea, jos avaimet on sisällä), oli reissu ehdottomasti yksi kesän kohokohdista. Haluan erikseen kiittää osaavaa kapteeniamme Va..Juusoa ja nuorempana kansipoikana toiminutta Vesaa.

Koska positiivisena ihmisenä mielummin kritisoin asioita, kun näen niiden hyvät puolet, aion nyt sanoa vielä pari valittua sanaa rusketuksesta. Ruskettuminen on voimasana tylsää, siitä saa melanooman, siinä iskee soija, jalalla kävelevät muurahaiset ja korvakäytävään lentävä kärpänen ärsyttävät ja kirjaa ei voi lukea kun aurinko paistaa silmiin. Ainoana positiivisena puolena on Töölönlahden rannassa kokoontuva naisten jumpparyhmä. Ehkä olen tämän kanssa yksin, mutta muiden irvistelyn ja hikoilun katsomisessa on jollain oudolla tavalla jotain todella tyydyttävää. Äänestänkin, että tuomme takaisin ajat, jolloin ruskettumista pidettiin moukkamaisena, maidonvaalean ihon kertoessa leveällä leivällä ja ketunmetsästyksellä täytetystä yltäkylläisestä elämästä.

Mukavaa viikonloppua,

Olympian Prinssi