Lontoo

Oli keskiviikko, kello oli hädin tuskin kymmenen aamupäivällä, miehen selkää särki, koska hän ei ollut viimeisen puolen vuoden aikana tehnyt mitään muuta kun vetelehtinyt kotona tai vetelehtinyt töissä. Tai ehkä hän ei ole oikeastaan koskaan tehnyt mitään muuta kuin vetelehtinyt. Hänen reppunsa ei varmasti ollut mennyt lentokentän painorajoituksesta läpi, mutta lentokenttävirkailija oli ollut tarpeeksi mukava jättääkseen sen huomiotta. Hän oli jo vuosia aikaisemmin vannonut, että pesisi pyykit sen verran ennen lähtöä, ettei niitä tarvitsisi pakata märkinä laukkuun, mutta mies oli tyhmä, joten hän ei toiminut omien ohjeidensa mukaisesti. Hänen käsimatkatavaransa painoivat niin paljon, että niissä olisi voinut olla piilotettuna ihminen. Hän tiesi, ettei hänen selässään ollut yhtä ainoaa hiestä kuivana pysynyttä kohtaa. Aurinko porotti. Elohopea oli kirinyt yli hellelukemien. Hän oli eksynyt.

Kuin tanssi alkoi tämä toinen yritykseni Lontoon valloituksessa. Lensin Heathrow:lle, otin metron ja suuntasin Koillis-Lontoossa olevaa AirBnB:n kautta hommaamaani asuntoa kohti. Vaihdoin Liverpool Streetilla bussiin ja eksyin. Kun vihdoin löysin oikean paikan, olin niin hiessä, etten kehdannut ottaa reppua selästä, ettei hien todellinen määrä paljastuisi minut vastaan ottaneelle naiselle. Olen ennekin huomannut ihmisten kavahtavan hiestä kiiltävän ruhoni nähdessään, mutta en halunnut aloittaa Lontoon valloitustani väärällä jalalla, joten pidin repun tiukasti paikoillaan, vaikka olkahihnat olivat painuneet sentin verran olkapäideni ihoon.

Suunnitelmani Lontoon valloittamiseksi oli varsin samanlainen kuin edelliselläkin kerralla saapuessani tähän paheiden kaupunkiin, jossa jazz-tupakat ja kodittomat käyvät päivittäistä kilpaansa siitä kumpi tuoksuu vahvemmin. Hommasin kämpän ensimmäiseksi viideksi päiväksi, ja tämän ajan kuluessa tarkoitukseni oli löytää vakiasunto jostain päin Lontoota.

Edellisestä kerrasta viisastuneena en kuitenkaan aikonut hoitaa tätä yksin, vaan hommasin avukseni erään asunnonvälitystoimiston. Löysinkin heti heidän avullaan oikein lupaavan kämpän Itä-Lontoosta, ja sovimme, että menemme katsomaan sitä yhdessä. Saavuttuani välitysfirman toimistolle (johonkin aivan ******n), minä, joku muu, ja asunnonvälittäjäni ahtauduimme Nissan Micraan ja suuntasimme kohti tulevaa palatsiani, tai niin minä luulin.

Menimme ensin katsomaan yhtä toista asuntoa, jonka se joku tuntematon mukanaolija halusi nähdä. Kuuma, mutta paska asunnonvälittäjämme ajoi kuitenkin vain muutaman mailin harhaan, joten nähtyäni ensimmäisen asunnon, jota en edes halunnut nähdä, oli kulunut tunti, matkoineen kaksi ja puoli. Asunto kuitenkin löytyi, ja siellä oli vain 5 kämppistä.

Kumpikaan meistä ei ollut kovin otettu, joten suuntasimme seuraavaan paikkaan. Seuraavaan paikkaan mentäessä asunnonvälittäjä ei eksynyt kuin kerran, mutta meinasi tappaa meidät kolmesti. Tässä asunnossa, jota en myöskään halunnut nähdä, oli tilaa vaikka kuinka, mutta kaatopaikan viehättävyys. Kumpikaan meistä ei ottanut kämppää ja jatkoimme matkaa. Toinen mukanaolija taisi kuitenkin tässä vaiheessa jo huomata kämppien laadun ja esittelijän taidot, joten hän sanoi, että kiitti ja näkemiin, ja käveli kotiinsa.

Itse olin kuitenkin vielä sen verran sinisilmäinen, että lähdin katsomaan vielä kolmatta kämppää. Tähän kämppään löysimmekin heti, ja asuntokin oli kaunis kuin mikä, ulkoa. Sisätiloista en voi sanoa, koska välittäjälläni oli mukana väärät avaimet. Hyvittääkseen takaiskun asunnonvälittäjäni vei minut vielä katsomaan jotain homeista huumeluolaa, jonka jälkeen totesin, että tämä riittää ja kävelin kotiin.

Seuraavana päivänä pyysin vielä nähdä yhden asunnon, joka vaikutti etukäteen varsin lupaavalta. Koska henkikultani on minulle kallis, en kuitenkaan tehnyt edellisen päivän virhettä ja ottanut välittäjältä kyytiä, joten kävelin paikalle. Matkustettuani noin puoli tuntia ilman Google Mapsia, ja oltuani salaa varsin ylpeä itsestäni löytäessäni paikalle, sain välittäjältä soiton, että asunto on mennyt. Olin tässä vaiheessa 15 metrin päässä kämpän ulko-ovesta. Siinä sitten kirosin helvettiin Lontoon, asunnonvälittäjät, intialaiset, asunnonvälitystoimistot ja intialaiset asunnonvälitystoimistot, mutta kävin vielä katsomassa saman asunnonvälittäjän kanssa kaksi crack-luolaa. Jos nyt mietit, miksi katsoin tätä touhua näin kauan, johtui se melko varmasti hänen kuumuudestaan. Haluan kuitenkin tässä vaiheessa tähdentää, että hänen vertaamisensa tyttöystävääni olisi kuin vertaisi Timo Soinia Miss Universumiin.

Vahingosta viisastuneena, kolmantena päivänä luotin itseeni ja sovin tapaamisen yhdestä kämpästä lähellä Whitechapel metroasemaa uuden välittäjän kanssa. Ihastuin kämpän vaalean vihreisiin seiniin, vuodelta 1991 olevaan perheen pienimmille tarkoitettuun tietokonepöytään, muoviseen kattokruunuun, ruskeaan sohvaan ja jousista ja vihasta tehtyyn sänkyyn, joten jätin saman tien 10 puntaa pantiksi. Päivä tämän jälkeen muutin ja nyt asunkin koriskentän yläpuolella, rumimmassa talossa, jonka olen ikinä nähnyt. Mies voi lähteä Vaasan ghetosta, mutta Vaasan ghetto ei lähde miehestä, vaan seuraa tätä vaikka toiseen maahan ja tuo paperinohuet seinänsä, koripallokenttänsä ja random huutelunsa keskellä yötä mukanaan miehen seuraksi.

Olen ensimmäisen kuukauden aikana nähnyt myös elämäni parhaan musikaalin, syönyt elämäni parhaan pihvin, istunut koulutuksessa, syönyt sushia ja suunnitellut terveemmän elämän aloittamista, mutta niistä kaikista lisää myöhemmin.

Olkaa ihmisiksi

Prinssi

Mun ikkuna on jossain tuolla vasemmassa laidassa

Keskellä yötä pelaaminen on ihan ok

Huomaa seinien viktoriaaninen väritys ja kattokruunun loiste

Huomaa kultapaperipäällyste

Jos mietit syytä matkustaa Lontooseen

Vihjevisa

Pelataan vihjevisaa! Mikä kaupunki?

Viiden pisteen vihje: Kaupungissa  asuu enemmän ranskalaisia kuin Bordeauxissa.

Neljän pisteen vihje: Yksi kaupungin tunnetuimmista tavarataloista myi kokkelia aina vuoteen 1916 asti.

Kolmen pisteen vihje: Kaupunki on tunnettu sammakon näköisistä ihmisistä, mutta David Beckham oli säännön vahvistava poikkeus ja syntyi kyseisessä kaupungissa.

Kahden pisteen vihje: Yksi kaupungin nähtävyyksistä on Euroopan toiseksi korkein fallossymboli.

Yhden pisteen vihje: Kaupungin kaikki talot ovat homeessa. Julkinen liikenne on hyvä, mutta niin kallis, että silmät irtoavat päästä. Kaupunki on Euroopan merkittävin finanssikeskus, mutta päivittäiset pankkiasiat hoituvat 1950-luvun näppäryydellä. Kaupungissa sataa noin 400 päivää vuodessa. Kaupungissa on erinomainen vuokrattavien pyörien verkosto, mutta pyöräily on niin vaarallista, että varmemmin pysyy hengissä kun liftaa autojen takapuskurin päällä istuen.

Jos mietit miksi tämänkertainen blogiteksti alkaa moisella vihjevisalla, johtuu se siitä, että  muutan huomenna Lontooseen ennalta määrittelemättömäksi ajaksi. Hemaiseva avovaimoni, jonka nauru on kuin enkelten laulua, hymy kuin aamuaurinko, kauneus kuin Jumalan diplomityö, viisaus kuin Nalle Puhin pöllön, ja luonne kuin Nalle Puhin, muuttaa syksyllä New Yorkiin, joten itse päätin hakea duunia edes vähän lähempää. Laitoin paperit Factsetille, tein yhden haastattelun Google Hangoutissa, 90 minuuttia testejä tietokoneella, lensin Kööpenhaminaan, ja 11 päivää papereiden lähettämisestä, sain työtarjouksen Factsetiltä Lontoosta. Ensi maanantaista eteenpäin olen konsultti Factset Europen Nordic Investment Management teamissa. Kerron tarkemmin mitä tämä tarkoittaa sitten kun se selviää minulle.

Koska tämä blogi alunperinkin suunniteltiin matkablogiksi, kokee tämä mitä luultavammin jonkinlaisen elvytyksen nyt kun olen taas matkalla. Päivitystiheyteen toki vaikuttaa eniten tulevien työpäivieni pituus, mutta mikäli sinua kiinnostaa seurata uuden asunnon löytämistäni, valittamistani irlannin-swahilia puhuvista nettiliittymien puhelinpalvelijoista, valittamistani paskoista kämppiksistä, valittamistani kämpästäni, valittamistani lentojen kalliudesta, valittamistani jatkuvasta valittamisestani, valittamistani Tescon valmiin pastakastikkeen sokeripitoisuudesta tai valittamistani duunista, suosittelen käyttämään jotain sivulta löytyviä nappeja, joista blogiin voi liittyä ja sen voi tilata.

Koittakaa pitää Suomi pystyssä.

Valittelemisiin,

Prinssi

Näin Kööpenhaminassa norsun. Elämäni onnellisin päivä.

Helsingissä näin karhun. Sekin oli onnellinen päivä.

Kolme leijonaa annan kaikille blogin lukijoille

Viimeiset viisi kuukautta

Hei kaikki, en ole pitkään aikaan kirjoitellut mitään, niin ajattelin kerrata tähän vähän viime kerran jälkeen tapahtuneita asioita.

Syyskuu:

Ehkä suurin muutos sitten viime kerran on nykyinen työpaikkani. Joskus syyskuun puolenvälin tienoilla vaihdoin Collectorilta RVM Investium nimiseen meklariyritykseen. Pyrin aina siihen, ettei kukaan olisi ikinä kuullut yhdestäkään yrityksestä, jossa olen töissä, ja toistaiseksi se on melko hyvin onnistunutkin. Vaikka nykyisessä duunissani on lukuisia hyviä puolia, on yksi merkittävimmistä toki se, että ennen jouduin matkustamaan päivittäin huutavia koululaisia ja nistejä täynnä olevilla julkisilla aina Arabianrantaan asti, mutta nykyisin riittää, että kävelen ikuisessa auringonpaisteessa hyväntuulisena Bulevardille, reittiä pitkin, jonka varrella lapset leikkivät, hyvännäköiset naiset iskevät silmää ja naapurikahvilasta annetaan aamuisin mukaan ilmainen kaakao ja niskahieronta. Nykyään olen siis käytännössä sijoitusneuvoja, joten jos sinulla tai tutuillasi on sijoitus- tai säästötarpeita, niin autan mielelläni.

Toinen syyskuussa tapahtunut asia oli matkani Tampereelle häihin. On vaikea kuvitella tunnetta joka syntyy kun avaat kirkon oven häihin pukeutuneena, taksilla paikalle ajaneena, koko hääviikonlopun takia 200 kilometriä suuntaansa ajaneena, ja huomaat kirkon alttarilla arkun. Ensimmäinen ajatus toki on olla väärässä kirkossa, koska Tampereella on kaksi samannimistä kirkkoa, tai olla muuten vain hieman erehtynyt ajankohdasta. Jälkimmäinen näistä tavallaan totta olikin, sillä kuten sitten hetken mietittyämme katsoimme uudestaan kutsua, totesimme, että olemme vaivaisen viikon etuajassa.  En toki aio syyttää tästä kaikesta täysin seuralaistani, joka muun muassa keskiviikkona hävitti keskivikkona ostamansa lehdet ja joka viime viikolla laittoi seinälle taulun niin, että se tuli sieltä seuraavana päivänä alas. Itse asiassa aion syyttää tästä kaikesta täysin seuralaistani.

Lokakuu:

Lokakuu, tuo kuista lokaisin, alkoi varsin eriskummallisissa merkeissä. Minun ja monta vuotta hyvin palvelleen Pentin ystävyys päättyi, ja ostin Pentin tilalle Mona-nimisen hopeanhohtoisen kannettavan, jonka selässä on omenan kuva. Vaikka Pentin ainoa toimiva ominaisuus tuntuikin olevan sammuminen virtajohdon irrotessa ja kaatuminen, jos nettisivuilla oli kuva, oli Pentti silti ystävä vailla vertaa. Viime viikolla näin unta, jossa olin ystäväni lapsuudenkodissa susia paossa. En usko, että olisin siinäkään unessa tuntenut oloani yhtä turvattomaksi jos jo kerran sammutettu Pentti olisikin päättänyt täysin syyttä herätä yöpöydälläni keskellä yötä ja tuudittanut minut infernaalisella tuulettimen möykällään syvemmälle uneen. Ystävä on nyt kuitenkin poissa, eikä jäljellä ole kuin yhteiset muistot.

Lokakuu ei kuitenkaan ollut pelkkää synkistelyä, sillä Olympian Prinssi palasi myös ensimmäistä kertaa takaisin Olympiaan sitten vuoden 2011. Vaikka ikkunasta lensi yhdessä vaiheessa kokonainen lohi, strippari puri yhtä seurueen jäsentä olkapäästä mustelman arvoisesti, mennessä tuli sakot ja Fonassa tunsimme itsemme noin 10 vuotta liian vanhoiksi, oli Vaasassa silti vielä paljon hyvää. Moromarketti oli edelleen Suomen paras kauppa. Kreikkalaisravintolassa soi edelleen sama kappale kuin 2011, ikkunasta lensi yhdessä vaiheessa kokonainen lohi, strippari puri yhtä seurueen jäsentä olkapäästä mustelman arvoisesti. Hyviin asioihin voidaan kyllä laskea myös se, että tällä kertaa Vaasaan ei tarvinnut jäädä, vaan sieltä pääsi pois jo sunnuntaina.

Marraskuu:

Yksi marraskuun merkittävimmistä  tapahtumista oli matkani takaisin Lontooseen. Matkustin äidistäni ja tyttöystävästäni koostuvan bileseurueen kanssa valmistujaisjuhliini.  Katedraali oli vanha, seura hyvää, Guinness märkää, aamiainen perinteinen ja KFC taivaallinen.

Täytyy myöntää, että lievä haikeus Lontoota kohtaan edelleen on, eikä sieltä lähteminen nytkään ihan helppoa ollut, mutta Helsinkiin palaamista helpotti AirBnb:stä vuokratun kämppämme lontoolaisuus. Se, että sänky pitää siirtää keskelle huonetta, koska ikkunat pitävät kuin suomalaispelaajien hermot ruotsipelissä, on aivan sama pitääkö maitoa jääkaapissa vai pöydällä kun sisälämpötila on kahdeksan astetta, lattiat ovat vinossa kuin uppoavassa laivassa, ja suihkussa riittää lämmintä vettä kuin avannossa, teki takaisin palaamisesta hieman helpompaa.

Marraskuussa tein myös erään asian, jota en ole ikinä ennen tehnyt. Ei, en edelleenkään  ole ollut ns. hyvä jätkä, en käynyt Turussa, en katsonut mäkihyppyä ja todennut ”oikeastaan toihan on aika fiksua rakentaa tollanen helvetillinen mäki johonkin aivan hornaan, laittaa kaksi lautaa jalkaan, hypätä ja toivoa, ettei ole myötätuulta”. Ei, kävin katsomassa ringetteä! Livenä! Espoossa!

Täytyy sanoa, että laji oli jopa huomattavan fiksu. Ei sillä, että nyt ihan täysin niitä sääntöjä edes tietäisin, tai enää muistaisin, mutta ne olivat kuitenkin laadittu niin, että maaleja pitäisi tulla. Katsomani ottelu oli jostain keskeltä kautta, eikä sikäli mikään kaikista vauhdikkain, mutta jotain siinä fudiksen hiekkahousut jalassa lavattomalla lätkämailalla pelattavassa lajissa kuitenkin oli, joka sai minut sanomaan, että voisin joskus katsoa toisenkin ottelun – toki se saattoi johtua myös saamastani kaakaosta jäähallin kahviossa.

Joulukuu:

Kuten viime vuonna kerroin, toivoin sähköhammasharjaa joululahjaksi noin kahdeksan vuoden ajan, ja kun sitä ei kuitenkaan ikinä tullut, tuli minun ja Pukin välille pientä kärhämää, joka on kestänyt nyt jo useamman vuoden ajan. Sen takia en oikeastaan yllättynytkään kun saavuin vanhempieni luokse viettämään joulua ja näin heidän talonsa katolla toivomaani Rooneyn-pelipaitaan verhoutuneen ylipainoisen, maanista naurua nauravan, miehen, joka suupielet irvokkaasti hammastahnasta valuen pesi hampaitaan  minun Oral-B TriZonellani, repi sivuja irti minun Ville Haapasalon elämänkerrastani, ja sytytti tuleen minun seteleitäni.

Tällaiseen kohteluun olin kuitenkin onneksi kerennyt jo etukäteen varautua, joten osasin jo valmiiksi piristää jouluani ostamalla oikean joulukuusen ja tekemällä piparkakkuraketin. Vaikka se monelle niille saattaakin tulla yllätyksenä, jotka eivät ole nähneet kolmen kerroksen korttitaloani, tai rakentamaani jakkaraa, jonka päällä mökkimme saunan löylykiulu on jo yli 10 vuotta järkähtämättä seissyt, en ole hirvittävän kätevä käsistäni. Joten vaikka piparkakkuraketti ei ollutkaan yksin minun tekeleeni, vaan enemmänkin parityö, oli se silti minun Sikstuksen kappelini.

Tammikuu:

Tammikuun, ja ehkä koko vuoden, merkittävin tapahtuma oli tietenkin Burger Kingin saapuminen Suomeen. Olen käynyt BK:ssa tähän mennessä noin viisi kertaa ja joka kerta on tuntunut kuin menisi vanhaa ystävää tapaamaan – ystävää, joka tarjoaa limun lisätäytön veloituksetta.

Tammikuun toiseksi tärkein tapahtuma oli Talent Collegen järjestämä tanssikurssi, jonka johdosta osaan nykyään paritanssit niin hyvin, että uskaltauduin Ystävänpäivänä Korjaamolle Ystävänpäivätansseihin. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että en nyt ehkä ihan parhaimmistoon kyseisessä tapahtumassa kuulunut, mutta aion pitää merkittävänä sitä, että kuitenkin uskaltauduin tanssilattialle, ja vain yhden rohkaisukaljan jälkeen. En tietenkään kiellä, ettenkö olisi lukittautunut vessaan tai vedonnut muka murtuneeseen jalkaani jos joku tuntematon olisi minut hakenut tanssimaan. Kuten sukumme vaakunassa lukee: ”parempi teeskennellä vaikka kuollutta, kuin olla naisten haun aikaan tanssilattialla”.

Helmikuu:

Tämä kuu on vielä kesken, joten aion lopettaa kirjoittamisen tähän.

Näin loppuun kuitenkin vielä shout-outit, My main man, Taitolle, joka täyttää vuoden. Tuosta nykyään jo kävelevästä ihmelapsesta kuulemme vielä tulevaisuudessa varmasti.

Pitäkää liput korkealla, pelätkää herraa, syökää laskiaispullia, hyvää sunnuntaita, mitä näitä nyt on.

Ullanlinnan Umppalumppa over and out!

Sikstuksen kappeli

It was all a dream...

Aamuna, jona matkaseurue lähti Lontoosta, Opas #1 kävi juttelemassa graduohjaajalleen, joka sanoi ”Mr. Harva, as we say in English, you have to put your skates on. If you haven’t gathered the material by the end of this week, we’re looking at a fail”. Muistettuani, että “fail” tarkoittaa 4500 punnan laskua ja neljän kuukauden lisäopintoja, laitoin luistimet jalkaan ja aloin kirjoittaa. Söin kuusi viikkoa pitsaa ja valvoin muutaman yön, mutta se kannatti, sillä työni Helsingin pörssin tehokkuudesta arvioitiin A:n arvoiseksi (korkein arvosana) ja sain täten oikeuden liittää nimeni perään MSc Global Banking & Finance.

Kun gradu oli palautettu, suuntasin pikaisesti Etelä-Ranskan lämpöön juomaan viiniä ja ruskettumaan. Jätettyäni halvan patongin taakseni, lensin rakkaan Lontooni kautta maahan, jossa tuoppeja ei täytetä kokonaan, Hok-Elannon vihreällä kortilla saa alennuksen vaikka hautakivestä ja valtakunnan ykkösuutinen on lottoarvonnan siirtyminen TV-kanavalta toiselle.

Vaikka minä siitä pienestä kaljuksi hakatusta saarivaltiosta pidinkin, teki puolentoista vuoden opiskelu kuitenkin aika ison loven säästöihini. Tämän faktan seurauksena meninkin heti kesän alussa oikeisiin töihin, ja olenkin tätä nykyä ruotsalaisessa rahoitusyhtiössä joka arkipäivä yhdeksästä viiteen. Mutta vaikka kuinka koitinkin maata lattialla, huutaa ja potkia, laitettiin minut silti heinäkuun ajaksi lomalle.

Sanon sitä lomaksi, mutta ei se silti lomaa ollut. Vaikka kuukausi nopeasti kuluikin, oli sen loppuminen silti tervetullutta. Minulla on kesän ajalta niin monta muistoa, jotka eivät voi pitää paikkaansa, etten oikeastaan tiedä missä olen ollut, mutta olen vain iloinen, että se on vihdoin ohi. Kenties olen ollut koomassa. Kenties olen edelleen ja kuvittelen vain kaiken. Kuvittelen viettäväni perjantai-iltaani yksin kotona blogia kirjoittaen. Kuvittelen, että kävin Tanskassa hävittämässä rakkaan ZTE:ni ja kuvittelen tutustuneeni tyttöön, joka viikon sisään sai sotkettua hammastahnaa päälaelleen, hävitettyä kengän matkalla ratikkaan, ja sotkettua ripsiväriä sääreensä.

Oudoimpia ovat muistoni siitä, että olisin käynyt festareilla ja livekonserteissa. En ole ikinä ennen käynyt festareilla ja livebändejäkin olen käynyt kuuntelemassa viimeisen kymmenen vuoden aikana ehkä kahdesti, joten uskon, että harhani johtuvat vain jostain traumasta tai kenties voimakkaasta iskusta päähän. Jos menisin festareille, en ainakaan menisi Tanskaan. En tiedä oletko kuullut Roskilde nimisestä paikasta, mutta itselläni on tunne kuin olisin käynyt siellä. En usko sitä hetkeäkään, mutta minulla on tunne, että olen ollut pienessä maalaiskylässä, jossa aika on pysähtynyt niin, että viettämäni viikko oli samaan aikaan sekä elämäni lyhyin että pisin. Vaikken mitään tapahtumia selvästi muistakaan, ne katkelmat ja puolikkaat ajatukset, joita luulen muistavani tuntuvat kuin unelta. En ole keksinyt yhtäkään syytä miksi olisin maannut toistuvasti pellolla kanaksi pukeutuneena, mutta muistikuva on niin vahva, että niin on joko tapahtunut, tai olen tulossa hulluksi. Kenties minua on kidutettu, kuten ystävääni Winston Smithiä, kenties vatsanpuruihin nauttimani Underberg niminen lääke olikin pilaantunutta, mutta oli mitä oli, minulla on tunne, että muistossani näyttelijän, pukumiehen, valokuvaajan, kahden lehmän, vaippoihin pukeutuneen arabin ja kanan seurueesta on ainakin jotain totuuspohjaa.

Koska kuuntelen lähinnä M.A. Nummista ja Mestareita, en myöskään voi käsittää miksi olisin käynyt kuuntelemassa The Nationalia, Bobby Womackia, Pää Kiita, Rihannaa, Ruudolfia ja Karri-Koiraa, Public Enemya, Slipknotia, Kraftwerkia, Lykke Litä, Azealia Banksia, James Blakea, Alicia Keysia, Kendrick Lamaria, Queens of the Stone Agea, Nicole Willisia & The Soul Investigatorsia, Ebo Tayloria & The Odapajania, Of Monsters and Menia, DJPP All Starsia tai Ricky-Tick Big Bandia ja Julkinen Sanaa, mutta muistikuvat ovat paikoin niin vahvoja, että olen ainakin ollut samassa paikassa, jos nyt en ole aina ihan täysillä ollut mukana ja sata prosenttisesti keskittynyt johonkin 300 metrin päässä näkyvään 3D esitykseen. Jos tekee niin tylsää musiikkia, että kuuntelemiseenkin tarvitsee 3D-lasit, olisi ehkä aika lopettaa.

Olisin valmis vielä hyväksymään, että olen kesän aikana ollut Tanskassa kuuntelemassa suomalaista punkkia, vaikka se todella todella mielipuoliselta kuulostaakin, mutta sitä en usko, että yhden kesän aikana, niin moni olisi mennyt naimisiin, tai saanut lapsen (ja jotkut vielä Hämeenlinnassa, kaikista maailman paikoista!).

Ei. Ei näin vain ole käynyt. En ole töissä. En ole nähnyt Flavor Flavia livenä. En viettänyt juhannusta saaressa Helsingin edustalla. En hypännyt kuuden metrin vauhdeilla laiturilta alasti pommia järveen. En juonut sangriaa enkä pelannut mölkkyä. En uinut Välimeressä, Ystäväni eivät ole perustamassa perheitään. En ole edelleenkään pitänyt tyttöä kuin kerran kädesta. Enkä ole edelleenkään kenenkään kummi. Hassua miten jotkut harhat tuntuvat niin aidoilta. Pitää varmaan lopettaa juominen ja alkaa urheilla.

Kalle ”Olympian Prinssi” Harva

Jostain Ranskasta

Hymyilin kun näin. Hävetti.

Joku teki Minun Verorahoilla lannasta mammutin. Oikein, että polttivat.

Juhannus

En muista mistä, mutta näyttää perin eriskummalliselta paikalta.

Jostain Helsingin edustalta.

Varaa valita

Missasin keikan

Joku Kendrick

Kaija Koo

Ruudolf ja Karri-Koira

Davo ja Edu Kehäkettunen

Ebo Taylor & The Odapajan

Tommy, Karri, Lasse ja bändi

Joku kellomies

Kalavoileipä

Kirkot koittaa haalia kävijöitä näyttämällä leffoja

Tuulessa soivia viuluja ja Helsinki

Bajamajaan kirjoitettu elämänviisaus

Operaatio Lontoo on päättynyt.