Viimeiset viisi kuukautta

Hei kaikki, en ole pitkään aikaan kirjoitellut mitään, niin ajattelin kerrata tähän vähän viime kerran jälkeen tapahtuneita asioita.

Syyskuu:

Ehkä suurin muutos sitten viime kerran on nykyinen työpaikkani. Joskus syyskuun puolenvälin tienoilla vaihdoin Collectorilta RVM Investium nimiseen meklariyritykseen. Pyrin aina siihen, ettei kukaan olisi ikinä kuullut yhdestäkään yrityksestä, jossa olen töissä, ja toistaiseksi se on melko hyvin onnistunutkin. Vaikka nykyisessä duunissani on lukuisia hyviä puolia, on yksi merkittävimmistä toki se, että ennen jouduin matkustamaan päivittäin huutavia koululaisia ja nistejä täynnä olevilla julkisilla aina Arabianrantaan asti, mutta nykyisin riittää, että kävelen ikuisessa auringonpaisteessa hyväntuulisena Bulevardille, reittiä pitkin, jonka varrella lapset leikkivät, hyvännäköiset naiset iskevät silmää ja naapurikahvilasta annetaan aamuisin mukaan ilmainen kaakao ja niskahieronta. Nykyään olen siis käytännössä sijoitusneuvoja, joten jos sinulla tai tutuillasi on sijoitus- tai säästötarpeita, niin autan mielelläni.

Toinen syyskuussa tapahtunut asia oli matkani Tampereelle häihin. On vaikea kuvitella tunnetta joka syntyy kun avaat kirkon oven häihin pukeutuneena, taksilla paikalle ajaneena, koko hääviikonlopun takia 200 kilometriä suuntaansa ajaneena, ja huomaat kirkon alttarilla arkun. Ensimmäinen ajatus toki on olla väärässä kirkossa, koska Tampereella on kaksi samannimistä kirkkoa, tai olla muuten vain hieman erehtynyt ajankohdasta. Jälkimmäinen näistä tavallaan totta olikin, sillä kuten sitten hetken mietittyämme katsoimme uudestaan kutsua, totesimme, että olemme vaivaisen viikon etuajassa.  En toki aio syyttää tästä kaikesta täysin seuralaistani, joka muun muassa keskiviikkona hävitti keskivikkona ostamansa lehdet ja joka viime viikolla laittoi seinälle taulun niin, että se tuli sieltä seuraavana päivänä alas. Itse asiassa aion syyttää tästä kaikesta täysin seuralaistani.

Lokakuu:

Lokakuu, tuo kuista lokaisin, alkoi varsin eriskummallisissa merkeissä. Minun ja monta vuotta hyvin palvelleen Pentin ystävyys päättyi, ja ostin Pentin tilalle Mona-nimisen hopeanhohtoisen kannettavan, jonka selässä on omenan kuva. Vaikka Pentin ainoa toimiva ominaisuus tuntuikin olevan sammuminen virtajohdon irrotessa ja kaatuminen, jos nettisivuilla oli kuva, oli Pentti silti ystävä vailla vertaa. Viime viikolla näin unta, jossa olin ystäväni lapsuudenkodissa susia paossa. En usko, että olisin siinäkään unessa tuntenut oloani yhtä turvattomaksi jos jo kerran sammutettu Pentti olisikin päättänyt täysin syyttä herätä yöpöydälläni keskellä yötä ja tuudittanut minut infernaalisella tuulettimen möykällään syvemmälle uneen. Ystävä on nyt kuitenkin poissa, eikä jäljellä ole kuin yhteiset muistot.

Lokakuu ei kuitenkaan ollut pelkkää synkistelyä, sillä Olympian Prinssi palasi myös ensimmäistä kertaa takaisin Olympiaan sitten vuoden 2011. Vaikka ikkunasta lensi yhdessä vaiheessa kokonainen lohi, strippari puri yhtä seurueen jäsentä olkapäästä mustelman arvoisesti, mennessä tuli sakot ja Fonassa tunsimme itsemme noin 10 vuotta liian vanhoiksi, oli Vaasassa silti vielä paljon hyvää. Moromarketti oli edelleen Suomen paras kauppa. Kreikkalaisravintolassa soi edelleen sama kappale kuin 2011, ikkunasta lensi yhdessä vaiheessa kokonainen lohi, strippari puri yhtä seurueen jäsentä olkapäästä mustelman arvoisesti. Hyviin asioihin voidaan kyllä laskea myös se, että tällä kertaa Vaasaan ei tarvinnut jäädä, vaan sieltä pääsi pois jo sunnuntaina.

Marraskuu:

Yksi marraskuun merkittävimmistä  tapahtumista oli matkani takaisin Lontooseen. Matkustin äidistäni ja tyttöystävästäni koostuvan bileseurueen kanssa valmistujaisjuhliini.  Katedraali oli vanha, seura hyvää, Guinness märkää, aamiainen perinteinen ja KFC taivaallinen.

Täytyy myöntää, että lievä haikeus Lontoota kohtaan edelleen on, eikä sieltä lähteminen nytkään ihan helppoa ollut, mutta Helsinkiin palaamista helpotti AirBnb:stä vuokratun kämppämme lontoolaisuus. Se, että sänky pitää siirtää keskelle huonetta, koska ikkunat pitävät kuin suomalaispelaajien hermot ruotsipelissä, on aivan sama pitääkö maitoa jääkaapissa vai pöydällä kun sisälämpötila on kahdeksan astetta, lattiat ovat vinossa kuin uppoavassa laivassa, ja suihkussa riittää lämmintä vettä kuin avannossa, teki takaisin palaamisesta hieman helpompaa.

Marraskuussa tein myös erään asian, jota en ole ikinä ennen tehnyt. Ei, en edelleenkään  ole ollut ns. hyvä jätkä, en käynyt Turussa, en katsonut mäkihyppyä ja todennut ”oikeastaan toihan on aika fiksua rakentaa tollanen helvetillinen mäki johonkin aivan hornaan, laittaa kaksi lautaa jalkaan, hypätä ja toivoa, ettei ole myötätuulta”. Ei, kävin katsomassa ringetteä! Livenä! Espoossa!

Täytyy sanoa, että laji oli jopa huomattavan fiksu. Ei sillä, että nyt ihan täysin niitä sääntöjä edes tietäisin, tai enää muistaisin, mutta ne olivat kuitenkin laadittu niin, että maaleja pitäisi tulla. Katsomani ottelu oli jostain keskeltä kautta, eikä sikäli mikään kaikista vauhdikkain, mutta jotain siinä fudiksen hiekkahousut jalassa lavattomalla lätkämailalla pelattavassa lajissa kuitenkin oli, joka sai minut sanomaan, että voisin joskus katsoa toisenkin ottelun – toki se saattoi johtua myös saamastani kaakaosta jäähallin kahviossa.

Joulukuu:

Kuten viime vuonna kerroin, toivoin sähköhammasharjaa joululahjaksi noin kahdeksan vuoden ajan, ja kun sitä ei kuitenkaan ikinä tullut, tuli minun ja Pukin välille pientä kärhämää, joka on kestänyt nyt jo useamman vuoden ajan. Sen takia en oikeastaan yllättynytkään kun saavuin vanhempieni luokse viettämään joulua ja näin heidän talonsa katolla toivomaani Rooneyn-pelipaitaan verhoutuneen ylipainoisen, maanista naurua nauravan, miehen, joka suupielet irvokkaasti hammastahnasta valuen pesi hampaitaan  minun Oral-B TriZonellani, repi sivuja irti minun Ville Haapasalon elämänkerrastani, ja sytytti tuleen minun seteleitäni.

Tällaiseen kohteluun olin kuitenkin onneksi kerennyt jo etukäteen varautua, joten osasin jo valmiiksi piristää jouluani ostamalla oikean joulukuusen ja tekemällä piparkakkuraketin. Vaikka se monelle niille saattaakin tulla yllätyksenä, jotka eivät ole nähneet kolmen kerroksen korttitaloani, tai rakentamaani jakkaraa, jonka päällä mökkimme saunan löylykiulu on jo yli 10 vuotta järkähtämättä seissyt, en ole hirvittävän kätevä käsistäni. Joten vaikka piparkakkuraketti ei ollutkaan yksin minun tekeleeni, vaan enemmänkin parityö, oli se silti minun Sikstuksen kappelini.

Tammikuu:

Tammikuun, ja ehkä koko vuoden, merkittävin tapahtuma oli tietenkin Burger Kingin saapuminen Suomeen. Olen käynyt BK:ssa tähän mennessä noin viisi kertaa ja joka kerta on tuntunut kuin menisi vanhaa ystävää tapaamaan – ystävää, joka tarjoaa limun lisätäytön veloituksetta.

Tammikuun toiseksi tärkein tapahtuma oli Talent Collegen järjestämä tanssikurssi, jonka johdosta osaan nykyään paritanssit niin hyvin, että uskaltauduin Ystävänpäivänä Korjaamolle Ystävänpäivätansseihin. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että en nyt ehkä ihan parhaimmistoon kyseisessä tapahtumassa kuulunut, mutta aion pitää merkittävänä sitä, että kuitenkin uskaltauduin tanssilattialle, ja vain yhden rohkaisukaljan jälkeen. En tietenkään kiellä, ettenkö olisi lukittautunut vessaan tai vedonnut muka murtuneeseen jalkaani jos joku tuntematon olisi minut hakenut tanssimaan. Kuten sukumme vaakunassa lukee: ”parempi teeskennellä vaikka kuollutta, kuin olla naisten haun aikaan tanssilattialla”.

Helmikuu:

Tämä kuu on vielä kesken, joten aion lopettaa kirjoittamisen tähän.

Näin loppuun kuitenkin vielä shout-outit, My main man, Taitolle, joka täyttää vuoden. Tuosta nykyään jo kävelevästä ihmelapsesta kuulemme vielä tulevaisuudessa varmasti.

Pitäkää liput korkealla, pelätkää herraa, syökää laskiaispullia, hyvää sunnuntaita, mitä näitä nyt on.

Ullanlinnan Umppalumppa over and out!

Sikstuksen kappeli