Olympialaiset

Noniin. Täällä sitä nyt sitten taas ollaan, syntisessä Londoossa, maksamassa ylihintaa matkakorteista. Notting Hilliin tullessani päivitin iloisesti Facebookiin kuinka ei edes sada, mutta onneksi tuntia myöhemmin alkoi rankkasade, niin pääsi taas tavallaan takaisin arkeen. Arkeen palaamisessa auttoi toki sekin, että KFC (jossa käyminen oli ainoa tulopäivälleni suunnittelemani ohjelma) oli kiinni ja kotini laajakaista oli kesän aikana kyykännyt. Etukäteen (virheellisesti) ajattelin kuinka mukava tällä kertaa on tulla Lontooseen kun on kämppä ja netti ja kaikki valmiina, mutta kuinkas sitten kävikään. Viimeksi netin hommaamiseen ei mennyt kuin parisen kuukautta, joten nähtäväksi jää kauan se tällä kertaa kestää. Oli myös piristävää lopettaa kahden kuukauden tauko englannin puhumisesta irlantilaisen puhelinneuvojan kanssa modeemin ominaisuuksista jauhaen. Ymmärsin niin vähän, etten yllättyisi, vaikka olisin ostanut jotain tai jos puhelinneuvojan anoppi tulisi luokseni kylään.

72 minuutin yöunilla ja 30 kilon kamoilla (vaikka jättää pakkaamisen viime tippaan, kannattaa pyykit pestä sen verran aikaisemmin, ettei niitä tarvitse märkinä kantaa) kotiin raahautunutta matkailijaa ei toki odottanut vain KFC jättämä nälkä ja netin puute, vaan myös sähkömittarissa näkyvä reilun viiden punnan velka, jonka ansiosta jääkaappi ja pakastin olivat sulaneet lattialle. Ensimmäistä kertaa elämässäni sain myös voin homeeseen. Kaksi kuukautta aikaisemmin Helsinki-Vantaalla uumoilemani ajatus pöydälle jääneestä leivästäkin osoittautui oikeaksi ja reunaton paahtoleipäni oli muuttunut osittain nesteeksi. Syksyn startti ei siis ollut missään nimessä huono.

Lontoo on kisoja varten laitettu todella nätiksi ja jopa Hyde Parkin heinävainioista oli osa leikattu. Kaduilla näkee myös partioivia poliiseja ja tuhansittain vapaaehtoisia, jotka ovat tekevinään jotain. Koska kisojen liikennekaaoksesta puhuttiin jo vuosi ennen kisoja, on se johtanut siihen, että Lontoossa on enemmän tilaa kuin koskaan. Paikalliset ovat lähteneet ja tilalle on tullut lisää turisteja. Kisaturistien autoja varten on pyhitetty erillisiä kaistoja, jotka ovat kaikki kuitenkin suurimman osan ajasta tyhjinä, joten Lontoosta on tullut ainakin pyöräilijän paratiisi. Jos jotain negatiivista, niin Tescon Value tomaattipussissa on entisen kuuden tomaatin sijaan enää neljä.

Kävin myös eilen koulussa vain hämmästyäkseni kevään kurssien läpipääsystä. Tuloksena kolme C:tä (Certainly sufficient) ja yksi B (Bloody brilliant). Meinasin myös hymähtää huomattuani koulun kirjastossa istuvan täsmälleen samat ihmiset täsmälleen samoilla paikoilla kuin kolme kuukautta aiemminkin. Myös koulumme (ex- punakmeeri, nykyinen KGB) lapsia aamupalaksi syövä lapiolla kasvatettu vartijamme istui täsmälleen samalla paikalla samassa asennossa sama paskaa syönyt ilme naamallaan. On hyvä, että kaikki asiat eivät koko ajan muutu, vaan on jotain, jonka pysyvyyteen voi luottaa.

Jos muuten tänään (tiistai 31.7.2012) satut katsomaan TV:stä jotain höyhensarjan nyrkkeilyä, niin kehotan kiinnittämään huomiota sinne piippuhyllylle sen pilarin varjoon sen stadin pisimmän jätkän taakse, koska siellä kisoja seuraa ihka aito ja alkuperäinen Olympian Prinssi. Mutta koska Olympialaisetkin ovat kohta vain pistesijan ja yllätyspronssin makuinen muisto menneisyydestä, olen varannut matkat takaisin Suomeen. Pyrähdän 30. päivä kolmeksi viikoksi takaisin nauttimaan intiaanikesästä lohjalaisen ruohonleikkurin ohjaimiin.

Olkaa ahkeria. Jouluun on enää 147 päivää.

Prinssi

Oxford Street on Euroopan vilkkain ostoskatu. Sen varrella on yli 300 liikettä.

Lassie palaa kotiin

Kuten on loppu dödöni, on kesäloma nyt myös lopussa. Koska jokainen itseään kunnioittava kirjoittaja kirjoittaa lentokoneessa, aion nyt tehdä saman, vaikka ainakaan ruokatavoistani ja kroppani kohtelusta päätellen en itseäni taida juuri kunnioittaa. Hyvä puoli siinä, että lentää suht usein on se, että sen limupullon ja partavaahdon muistaa vihdoin pakata ruumaan meneviin tavaroihin ja lentokentän venäläisiä matkustajia kirjain kirjaimelta tavaaville suomeksi alkaville ja englanniksi loppuville kuullutuksille ei enää repeile kuin sisäisesti. Sille kyllä repesin ihan ulkoisestikin, että jollain sukkasandaalilla oli repussaan Pokémon Championships 2008 -merkki. Joka tapauksessa istun nyt 60-asteisessa lentokoneessa ("koska ilmastoinnin ylläpitävää moottoria ei saa Suomen lainsäädännön mukaan pitää erikseen päällä, vaan on odotettava, että lentokoneen moottorit voidaan käynnistää") matkalla kotiin, ollen lentoni 153. matkustaja, jolla on Ipad sylissään ja ollen 3. matkustaja, joka ei nuku. Vaikka Helsinkiin olisi ollut vielä mukava jäädä, on kavereiden nurkissa pyöriminen kuitenkin aina vähän nihkeää. Myös KFC:tä  ja intialaisten kioskinpitäjien kanssa hustlaamista on ollut ikävä.

Kesäni oli kaikin puolin varsin onnistunut. Kesän ainoat tavoitteeni oli tehdä apurahahakemus gradua varten ja lukea kirja. Hakemusta en luonnollisesti tehnyt, mutta kirjan luin. Luin itseasiassa useammankin. 50 Shades of Grey ei missään nimessä ole hyvä kirja, mutta kesälukemisena täysin ässä. Olen aina halunnut lukea jonkun niistä S-marketin kassalla myynnissä olevista Harlekiini-kirjoista, mutta nyt ei ole enää tarvetta. Sain kesän aikana tehtyä myös paljon pakollisia kesähommia kuten mansikoiden syömisen, puistossa nollaamisen, nurtsin leikkaamisen, katiskan tarkastamisen ja munasillaan mökkilaiturilta viiden askeleen vauhdeilla hyppäämisen. Vaikka Lontoo kaikenlaista tarjoaakin, on naku-uinnin puuttuminen kuitenkin selkeä miinus. Harvoin sitä tuntee olevansa yhtä elossa kuin alasti mökkitietä hyttynen korvakäytävässä, silmässä, pakarassa, pohkeessa, sormien välissä ja niskassa juostessaan. Tein myös tukun asioita, joita en edes kesää suunnitellessani osannut ajatella. Kävin purjehtimassa, join lonkeron ja kävin Ari Koivusen keikalla. Vaikka säät oli huonot, on minulla silti hullu bruna ja tukku hyviä muistoja.

Koska olen viime yönä nukkunut melko tarkkaan 72 minuuttia (pakkaaminen jäi vähän viime tippaan), on tämä teksti melko shaibaa ja melko lyhyt. Suunnitelmissa olisi kuitenkin metskata jostain lippu naisten soutumiekkailun alkusarjan aamueriin, joten jos se natsaa, on lähiaikoina tulossa jonkin sortin kisaraporttia. Tai sitten vaan yleistä hajoamista turisteista.

Voimia alkavaan viikkoon,

Kalle Harva, Lontoo

Näin lopuksi seuraa vielä oikaisu. Olen elämäni aikana sanonut Espoosta ja espoolaisista paljon pahaa. Osa syystä ja osa syyttä. Olen jopa naurahtanut MC Taakibörstan lainille ”Espoo, yhtä aito kun tekodikki ja kaks lesboo”, mutta nyt vedän kaikki pahat sanani pois. Espoo on rauhallinen ja mukava. Espoo on kaunis ja maisemat ovat hyvät. Espoo on kuuma. Espoo on myös hauska ja Espoo osaa tehdä mielettömän hyvän kanttarelli-pekonipiirakan. This is for you, baby: Stig Dogg – Vadelmasuklaa.

Lasse Mårtenson oli oikeassa

Ilon päivät ovat jälleen täällä! Ihmisvilinässä kärvisteleminen ilman musiikkia on nyt ohi, ja voin uusien kuullokkeideni voimin kävellä kesäyössä ja kuunnella Olavi Virtaa niin kovalla, ettei viiden vuoden päästä tarvitse kuunnella enää yhtään mitään. On sitten ainakin syy opetella se viittomakieli, jonka olen aina halunnut hallita. Ainoa poikkipuolinen sana koskee kuitenkin sitä pakettia, jossa ne kuullokkeet tulivat. Kenelle se paketti on suunniteltu ja miten se on suunniteltu avattavan!? Päästyäni vihdoin Stockalta  kotiin, viidelle ihmiselle takuusta ja viallisista kuullokkeista kertoen, (suosittelen muuten näyttämään sitä kanta-asiakaskorttia, kun ostat jotain, niin pystyt jäljittämään takuukuitin Stockan järjestelmästä jälkikäteenkin) otin uutuuttaan kiiltävät kuullokkeeni hymy huulilla repusta ja ryhdyin hommiin. Aseikseni valitsin keittiöveitsen ja sakset.

Ensimmäinen erä: Kiiltävä Muovikalvo teki itsestään uhkaavan näköisen esittelemällä teräviä reunojaan, jotka huusivat viiltohaavan nimeä. Kalle otti sakset ja yritti leikata Kalvoon reiän. Muovikalvo kuitenkin luki Kallen liikkeitä kuin avointa kirjaa ja väisti! Tiskipöydän reunalla ollut lasi maksoi hinnan ja hajosi kilahtaen lavuaarin pohjalle. ”Saatana!”, Kalle huudahti ja mietti, että missäköhän samanlaisia laseja myydään, jotta voisi korvata sen uudella ennen kuin vuokraisäntä palaisi kotiin. Toinen erä alkoi tilanteessa 1-0. Siviilien veri käsissään, Kalle vaihtoi sakset keittiöveitseen ja huomasi Muovikalvon virnistävän takaisin auringossa kiiltävää ivallista hymyään. Kalle tunki keittiöveitsen kärjen Muovikalvon pinnan läpi ja viilsi. Kiinan käsityötehtailta muovikalvon alle loukkuun jäänyt ilma tulvahti irvistävän Kallen sieraimiin hänen taistellessaan aukkoa suuremmaksi. 1-1. Viimeinen erä. Kuullen jo Gettin' Jiggy wit Itin korvissaan, Kalle otti kiinni viiltämänsä aukon reunasta vetäen kantta itseään kohti, ja tunsi kuinka muovikalvo antoi periksi. Aavistaessaan lopun koittaneen, Muovikalvo ryhtyi vielä viimeiseen iskuun. Sankarimme etusormi uhrautui ja voitonveri tirahti iholle, samalla kun uudet Sennheiserit putosivat tiskipöydälle. Peli päättyi 2-2, mutta videotarkastelussa huomattiin Muovikalvon pelanneen herrasmiessääntöjen vastaisesti, ja Kalle julistettiin voittajaksi. Tarinat kertovat Kallen huutaneen "they may take our lives, but they'll never take... OUR FREEDOM!" laittaessaan ysäri-rapin soimaan. Tämä voi kuitenkin olla vain legendaa.

Uudet kuullokkeet eivät kuitenkaan ole läheskään parasta mitä viimeisen päivityksen jälkeen on tapahtunut, purjehdusreissu on. Sitä aina välillä miettii, että onko sitä skumppineen, Notting Hilleineen, kauluspaitoineen ja golffeineen tarpeeksi kauppis. Nyt voin kuitenkin lisätä listaan myös purjehduksen ja tuntea oloni taas asteen tai kaksi porvarillisemmaksi. Olen halunnut oman veneen siitä lähtien kun enoni osti ruohonleikkurin moottorilla varustetun oman valtamerilaivansa. Olen myös aina pitänyt purjehtijoita täysin spedeinä, äheltäessään köysien ja purjeiden parissa, kun Luontoäidin hiellä (bensalla) puksuttaessa pääsee niin kivasti ja helposti. Nyt olen kuitenkin nähnyt valon. Kaikki paitsi purjehdus on turhaa. Tai no oikeastaan kaikki paitsi veneily on turhaa. Viime vuosina menoani on hieman hidastanut se, etten ole ihan tarkkaan tiennyt mitä haluan isona tehdä. Nyt tiedän. Haluan katsoa auringonlaskua pelastusliivit päällä kapteeninhattu päässä Koffi kädessä radiota kuunnellen. Vaikka käytimme 48 tunnin reissusta suunnilleen viisi ensin rikkoen pukuhuoneen oven lasia ja sen jälkeen mitaten ruudun kokoa (ei kannata lukita ovea, jos avaimet on sisällä), oli reissu ehdottomasti yksi kesän kohokohdista. Haluan erikseen kiittää osaavaa kapteeniamme Va..Juusoa ja nuorempana kansipoikana toiminutta Vesaa.

Koska positiivisena ihmisenä mielummin kritisoin asioita, kun näen niiden hyvät puolet, aion nyt sanoa vielä pari valittua sanaa rusketuksesta. Ruskettuminen on voimasana tylsää, siitä saa melanooman, siinä iskee soija, jalalla kävelevät muurahaiset ja korvakäytävään lentävä kärpänen ärsyttävät ja kirjaa ei voi lukea kun aurinko paistaa silmiin. Ainoana positiivisena puolena on Töölönlahden rannassa kokoontuva naisten jumpparyhmä. Ehkä olen tämän kanssa yksin, mutta muiden irvistelyn ja hikoilun katsomisessa on jollain oudolla tavalla jotain todella tyydyttävää. Äänestänkin, että tuomme takaisin ajat, jolloin ruskettumista pidettiin moukkamaisena, maidonvaalean ihon kertoessa leveällä leivällä ja ketunmetsästyksellä täytetystä yltäkylläisestä elämästä.

Mukavaa viikonloppua,

Olympian Prinssi